istumaan vaalenpunaisen pikkujakkaran päälle. Pöytänä minulla on tasainen tavallinen tuoli, edessäni ruutupaperia, josta olen leikannut mielestäni sopivan palasen ja kädessäni isän kätköistä napattu mustekynä. - Isä, NYT, tule jo, hoputan isääni, joka tuntuu hidastelevan liikaa asettumistaan sohvalle. - Entä jos minä kirjoitan, isä tarjoutuu, mutta kieltäydyn ponnekkaasti. Tunnen kirjaimet, ja vaikka en saa niistä vielä itse mitään ymmärrettävää kirjoitettua, sisältäni pulppuaa teksti, jonka pitää päätyä paperille. Sille, jonka juuri sopivaksi leikkasin. Isä yrittää sanoa, että kannattaisi kirjoittaa ensin ja leikata vasta sitten, mutta minä tiedän, mitä teen. Ainakin vahvasti uskon itseeni.
Kerron isälle runon, itsekeksimäni, jonka haluan kirjoittaa. Isä luettelee ilmeisen huvittuneena kirjaimia, mutta huomaa pian minun olevan todella tosissani. Paperi meinaa jäädä ahtaaksi, mutta pian siinä lukee nelivuotiaan huojuvilla harakanvarpailla:

Pieni tyttö
se rapulla istuu
niinkuin sieni.

Oikeasti siinä lukee kylläkin
PIENITYTTÖ
SERAPULLAISTUU
NIINKUIN SIENI

Tai jotain sinnepäin. Mutta se on ensimmäinen itsekirjoittamani ajatus paperille ja isäkin on siitä kovin ylpeä. Paperi laitetaan sinitarralla keittiön seinään ja sitä näytetään vieraille ja siitä puhutaan. - Meidän tyttö se jo kirjoittaa, kertoo isä ylpeänä. Minä melkein poksahdan ylpeydestä, kunnes lapsen lailla unohdan asian ja keskityn johonkin muuhun. Äitini pelastaa paperilapun keittiön seinältä ja liimaa sen lapsuusmuistojeni albumiin.


                                                                                     **

Kirjoittaminen on minulle elintärkeää. Painan asiat muistiin kirjoittamalla ja jos tahdon muistaa luennosta jotakin, teen aktiivisesti muistiinpanoja - joita usein en edes myöhemmin koskaan lue - ja asiat painuvat mieleeni hyvin. Kirjoitan kaikesta ja kaikkialla. Nuoruuden tapahtumat säilöytyvät aktiivisesti päiväkirjoihin, lahjaksi saamani tyhjät muistikirjat täyttyvät tarinoilla ja kertomuksilla. Lähipiirin juhliin ja tapahtumiin kirjoitan loruja eikä ole sellaista reissua, jossa en olisi paluumatkalla lukemassa reissukertomusta runomitassa. Minua kutsutaan luonnonlapseksi ja minulle nauretaan, ja vaikka korvissa humisee ja sydän jyskyttää jännityksestä, minä esiinnyn ja otan estradin haltuun. Minua aletaan pyytää häihin ja hautajaisiin laulamaan, ja minä laulan kirkoissa urkuparvella ja arkkujen äärellä. Löydän jostain voiman, vaikka minua itkettää sekä häissä että hautajaisissa, tuntemattomienkin.

Osa arvostaa runojani, osa ei. En kirjoita niitä varsinaisesti kenellekään, vaan ne vain tulevat, kun on niiden aika. Joskus lähipiirissä harrastustani arvostellaan ja kiusataan, että noinkohan se syntyy runo vaikka tuosta oljenpätkästä tuossa lattialla. Sisuunnun ja päätän näyttää. Kesken lypsyn rallattelen päässäni ja lypsyn loputtua kirjoitan paperille:
 

Maassa lojuu oljenkorsi kullankeltainen
Sitä katson, muistot palaa, hyvin muistan sen
Kiipesin mä karsinaansa ukin tekemään
Tahdoin joka sotkun turkistansa selvittää

Olin tuolloin vasta ihan pieni lapsonen
Mutta hyvin tarkkaan jo silloin päätin sen
Ei ammattia toista löytyis mulle päältä maan
Jos lehmiä ja hevosia aina hoitaa saan

Niin pienenä sain oppia kuinka suihkuaa
Maito lehmän vetimestä, sitä kun puristaa
Ja maistoin makeana letut ternimaidosta
Nauttia sain mummon rakkaudesta aidosta

Kun kasvoin, kuljin toisten luokse lisää oppimaan
Vasikoille juomajauheet opin sotkemaan
Hevosia käsittelin, imin taitoja
Joskus autoin: peräkärriin pistin laitoja

Kulki polku koulun kautta tähän ammattiin
Nyt aikuisena tunnen: kyllä kannatti
Saan lapset tähän elonmalliin opetettua
Turhat kotkotukset heti lopetettua

Saan katsoa kun taito siirtyy mua nuorempiin
Ja rakkaus, se perittyä on kai eläimiin
Kun illan töiltä tupaani mä hiljaa kävelen
Saan kuulla kirkkaan soinnin: kevään sävelen

Tuoksuu maa ja virta juoksee, kiire sillä on
Kai pian alkaa koivu kevään ensikukinnon
Jo linnut vilkkaan pyrähdyksen poniaitaan saa
Ne kotiansa laittaa, on tahto sisustaa

Navetassa vielä lehmä hiljaa mölähtää
Ja huomaan, hei täähän ihan juuri synnyttää
Kun vastaanotan liukkaan, hienon, uuden vasikan
Tiedän ihan varmaksi selvän asian:

Saan toiveitteni polkua nykyisin astella
Usein silmät iltaisin onnenvesin kastella
Kun katson unen puhtautta lastemme nukkuvain
Painan pääni tyynyyn, huokaan: Kiitos, kaiken sain.

 

Johanna Niskanen 2013

 

Nyt jännitän runojeni puolesta, sillä olen lähettänyt 31 loppusoinnutonta runoani kustantajalle ja kustantaja on ilmoittanut julkaisevansa kirjani. Runoni ovat jalostuneet nuoruudestani. Kirjaan ei tullut ensimmäistä runoani, ja moni muu tarpeeseen syntynyt tykätty runo jää sen ulkopuolelle. Olen kuitenkin valinnut kirjaan minulle rakkaita ajatelmia, joiden toivon kantavan myös muiden elämässä jokaisen omista lähtökohdista. Julkaisen tässä muutaman minulle rakkaan kirjasta pois jääneen runon.
 

Tämä tässä palanen on ystävyyden puuta 
Vaikka näyttäis: ihanhan tuo on jotain muuta 
Ei tyhmä risu ole se, vaikka siltä näyttää 
Tai riippuu tietty siitä, mihin ystävyyttä käyttää 

Kun pidät siitä kiinni, saat nähdä väriä 
Joka kultaa elämän, ei koskaan häviä. 
Se kantaa joskus reppuas jos se liikaa painaa 
Se myös omaa iloansa ilomielin lainaa 

Joku sulle joskus ehkä tarjoo väärää puuta 
Lepertelee, lupaa tähtiä ja taivaan kuuta 
Mut aidon ystävyyden voit kyllä tunnistaa 
Kun vaikeuksien vaa’alla sitä punnitaan 

Se puu jos hankaluuden liemestäkin punoo juurta 
Siitä tietää voi: tämä on oikeaa ja suurta 
Se kateutta vailla iloon tuntemaasi yhtyy 
Ja rakkauden kukkia tuottamaan ryhtyy 

Ei haittaa vaikka tämän oksan hävittäisit pois 
Tiedän, että puu tuo oksat kietonut jo ois 
Sun sydämesi ympärillä ystävyys tuo suojaa 
Ja sinusta mä kiitän taivaan ja maan Luojaa 
 

Johanna Niskanen 2008

 

Tämä runo syntyi, kun naapurissa hevonen rikkoi jalkansa ja sitä piti luopua. Tein sen lohdutukseksi itselleni ja Tytille, ja sitä on lainattu kymmenissä ja kymmenissä tilanteissa netissä hevosen menetykseen sen jälkeen ( sekä nimelläni että ilman ):
 

Hevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen
Paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee
Paikkaan, jossa puhtaimmat vedet virtailee
Siellä vanhat, sairaatkin kuin varsat kirmailee

 

Siellä ei voi koskaan tulla synkkä yö
Ja aikaa ainoastaan kissankellot mittaa, lyö
Maistuvinta ruohoa kasvaa kedot, haat
Pehmeimmät astella on suuret mannut, maat

 

Sinäkin voit päästä käymään paikkaan salaiseen
Kun muistojesi arkun kannen hiljaa aukaiset
Voit mielessäsi tuntea, se laukkaa luokses taas
Painaa päänsä lähelles ja sulle hirnahtaa.

Johanna Niskanen 2000

 

Jännityksellä odotan, millaisia runoja minulta jatkossa syntyy. Niitä tulee silloin kun tulee, ja niistä aiheista kun tulee. Omaksi ja toivottavasti myös muille lohduksi ja ajattelun aiheeksi.