laitumella käyskenteleviä lehmiä. En tiedä parempaa tuoksua, kuin kesäaamuna pellolta yökasteen jäljiltä nouseva usva yhdistyneenä kesänpuhtaaseen lehmän tuoksuun. En tiedä parempaa tuoksua, kuin kesähelteessä, auringossa tuoksuva puhtaan lehmän kylki. Mutt työtä tämä idylli teettää.

Autolla ajaessani ihailen usein tienvarsilaitumilla olevia, rauhallisesti makoilevia ja märehtiviä lehmiä. Aitana niillä on usein vain yksi ohut lanka, ja jo aikaisin kesällä lehmät näyttävät ottavat laiduntamisen rauhallisesti. Jostain kumman syystä meille on sattunut yksilöitä, jotka eivät meinaa mitenkään helposti tottua laiduntamiseen, vaikka niillä on laidunta ja vapautta tarjolla miltei rajattomasti. Aidat eivät ahdista ja ne pääsevät sekä metsään että rehevälle pellolle. Tänään, toisena laidunnuspäivänä lehmät menevät ulos suhteellisen helposti, juoksevat hännät tötteröllä navetan takaa kujalta isolle pellolle, mutta useat niistä palaavat kerta toisensa jälkeen yhtä lujaa juosten takaisin navetan taakse. Enää kukaan ei mene läpi aitojen, sillä ne hulluimmat ovat edelleen navetassa, lupauksena, että ehkä kokeillaan, kun toiset ovat varmasti rauhoittuneet. Elite juoksee etunenässä takaisin navetan taakse, huutaa tuskaisen oloisena, eikä ymmärrä alkaa syömään ruohoa. Vella haukkaa maasta jokaisella askeleella, mutta käy kääntymässä laitumella ja palaa takaisin levottomien ensikoiden kanssa. Ulriikan jo luulisi olevan rauhallinen ja varma laiduntaja, onhan se nähnyt jo kuusi kesää, joista viisi se on viettänyt laitumella. Se kuitenkin juoksee ja hulinoi nuorempien kanssa ja tuiskahtaa lopulta mutaiseen rantavelliin naamalleen.

Laitumen sanotaan olevan halvinta ja helpointa lehmien ruokaa. Onhan se sitä varmasti ollutkin, mummoni aikoihin, kun kaikki talvirehu tehtiin kuivana heinänä kepittäen heinät seipäille, ajettiin koko suvun voimin kuivana - jos säät sallivat - traktorin heinäperäkärryllä navetan vinnille ja syötettiin säästeliäästi pitkin talvea. Lehmät tuolloin heruivat päästyään tuoreen ruohon syöntiin ja maitoon tuli kesän maku. Nykyisin, kun meidän lehmämme syötetään hyvälaatuisella, analysoidulla säilörehulla ja siitä sopivin energia- ja valkuaislisin tehdyllä appeella, valmiiksi möyhennetyllä rehulla joka ajetaan niiden eteen monta kertaa päivässä, ei laiduntaminen tuo lisää ainakaan helppoutta. Lehmät sekoavat päästessään ulos, ja laitumelle lasku on niille kova stressin aihe, mutta uskon siitä silti olevan niille hyötyä loppujen lopuksi. Talven kangistamat jäsenet pääsevät töihin ja usein kipeäjalkaisetkin lehmät kuntoutuvat laitumella - tai sitten vaivat pahenevat niin että edessä on teuraskyyti tai tilalla lopettaminen - ja kuten jo sanoin, mikään ei voita sitä näkyä ja tuoksua, kun hyvinhoidettu karja käyskentelee laitumilla.

Idyllillä on kuitenkin hintansa. Överi potkii lypsäessäni lypsimet pois ja Vanamo roiskaisee tarkistusmukin sisällön jalallaan huitaisten päälleni. Melkein kaikkien ulkoilleiden lehmien vetimet ovat punaiset ja arat, aurinko ja tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Lypsäminen on hidasta myös maidon laaduntarkkailun vuoksi. Alun stressi nostaa lehmien maidon soluja, jolloin viljelijän saama taloudellinen tulos pienenee huomattavasti hylkyyn menevän maidon myötä. Joudun tekemään lypsyllä solutestin monta monituista kertaa, lähes jokaiselle lehmälle. Joskus, onneksi yksittäistapauksissa, laitumella sattuu myös tapaturmia, kuten Ylla-lehmälle, joka sai silmittömästi ryntäiltyään ainakin toistaiseksi porttikiellon ulos. Yllan oikea kylki on verinaarmuilla sen törmäiltyä paniikissa laitumen ulkopuolella olleisiin traktorin peräkärreihin ja konehallissa kyntöauraan. Sen utareessa on laaja haava, joka taas aiheutti sen, että voisimme alkaa markkinoida valmista verilettumaitoa, lisää vain jauhot ja suola ( sis. maitoa ja verta ):

Tällaista maitoa tulee siis Yllan vasemmasta etuneljänneksestä - sisältä - kun neljännekseen on tullut haava,

joka on aiheuttanut myös sisälle verenpurkaumia.

Joku on puskenut tänään Tuhkimon utaretta, sillä myös siinä on iltalypsyllä pitkä haava niinikään oikeassa etuneljänneksessä. Hoidamme haavat suihkuttamalla niihin Tervalaastari-valmistetta, joka puhdistaa ja suojaa haavaa. Pienet haavat eivät tarvitse eläinlääkäriä, mutta onpa meillä joskus ommeltu lehmän ryntäässä ollutta todella suurta ja syvää haavaa lehmän karattua latoon, jossa säilytettiin mm. rehuleikkuria, ja telottua rintansa siihen. Muistan myös erään juhannusaattoillan, jolloin lehmä poiki ja vasikan jalka harhautui emättimestä läpi lehmän lantio-onteloon ja teki siihen reiän ja tietenkin verenvuotoa. Vasikan saimme omin avuin oiottua oikeaan asentoon ja ulos, mutta lehmän jälkihoitoon tarvitsimmekin eläinlääkäriä. Päivystävä eläinlääkäri ompeli haavan "sokkona" käsikopelolla, ja lehmä pelastui.

Tuhkimon utare, josta roikkuu hyytynyttä verta.

Muistan mummoni kertoneen, ettei maidon laadulle laitettu painoa hänen aikanaan niinkuin nykyisin. Riitti, kunhan maito vaan meni siivilästä läpi, ja joskus siivilävanua joutui jopa vaihtamaan kesken lypsyn, jos sattui pahoja tulehdusmaitoja olemaan. Solumaito kun pahassa tulehduksessa, miljoonia soluja millilitrassa sisältäessään kokkaroituu. Nykyisin silmämääräisestikin normaali maito tarkastetaan solutestillä, jotta voidaan varmasti varmistua sen erinomaisesta laadusta, ja huonolaatuisen maidon meijeriin lähettämisestä voidaan koko maidonkeräily katkaista joko määräajaksi tai kokonaan. Laadullisesti erinomaisesta maidosta palkitaan, ja olemme mekin saaneet 10 vuoden E-luokan maidon tuottamisesta pronssisen Walter Ehnströmin mitalin. Pian lienee seuraavan palkitsemisen aika, sillä yhtään kertaa maitomme laatu ei ole mennyt alle tuon. Pidämme kunnia-asianamme tuottaa sellaista maitoa, jota voimme itsekin ilomielin käyttää ja tarjota suoraan tilalta myös vieraillemme. Vaikka laadun ylläpitäminen vaatii työtä, hikeä ja joskus kyyneleitäkin, on se sen arvoista.

Arvoisat kantturat. Josko kolmas päivä toden sanoisi, ja kolmantena päivänä laiduntaminenkin olisi helpompaa. Toivon, ja samalla myös uskon niin, sillä lehmä on tottumustensa orja, ja järkyttyy, kun rutiinit rikkoutuvat.