Pidättelen taas kyyneleitä ties monennenko kerran viime päivinä. Opin, että harmistuksen ja pahan mielen kyyneleet polttavat silmässä kuumemmin kuin kyyneleet, jotka kihoavat, kun lehmä on potkaissut reiteen parin kämmenen kokoisen mustelman tai lyönyt huulen turvoksiin häntäruoskallaan.
Netissä ja varsinkin facebookissa leviää linkki uutuuskirjailijan kohukirjasta Salainen päiväkirja eläintiloilta, jota media ja monet muut eri tahot siteeraavat "vaietuksi totuudeksi" suomalaisilta eläintiloilta. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta katsoin haastattelun netistä, jossa kirjan kirjoittanut nuori nainen kertoo kirjasta ja kokemuksistaan. ( Haastattelu: http://www.mtvkatsomo.fi/?progId=319843 )

Linkkien jakamiseen on tietenkin jokaisella täysi oikeus. On oikeus jakaa linkki ja kauhistella, mitä kauheuksia Suomessa tai maailmalla tapahtuu. Kuitenkin toivoisin, että vähintään maatilallisten facebook-kaverit pysähtyisivät hetkeksi miettimään, mitä he haluavat kauhistelullaan viestiä. Kun taannoin oli julkisuudessa kohuotsikoita ja -tutkimuksia erään uskonlahkon piirissä tapahtuneista lasten hyväksikäytöistä ja muista väärinkäytöksistä, ajattelinko tuolloin kaikkien tuttavapiiriini kuuluvien saman uskonlahkon edustajien olevan samanlaisia mätämunia ja lastenraiskaajia? Laitoinko facebook-seinäni täyteen linkkejä em. aiheista, kauhistelinko asiaa ja arvelinko, kuka mahdollisesti olisi kohuotsikoiden kaltainen pahis? EN. Tottakai järkyttyneenä luin silmiini osuneet uutiset, mutta samalla olin kiitollinen tuttavapiiriini kuuluvien uskovaisten perheistä, lapsista ja vakaumuksesta, joiden uskon olevan aidosti lapsia Jumalan lahjana arvostavia ja omiaan ja muiden lapsia mahdollisilta pahoilta asioilta suojelevia.

Se, että satun tietämään useamman alkoholisoituneen maatilanemännän tai -isännän, ei myöskään mielestäni tarkoita sitä, että varmasti jokainen Suomen maanviljelijä nappailee kaiket ajat viinaa, ja toiset vain kykenevät peittämään sen paremmin kuin toiset. Jos uutinen kertoi lastentarhassa lapsia teipatun käsistä pöytään ja heitä syötetyn väkisin, on jonkun kirjoitettava kirja, jossa sanotaan kaikkien Suomen lastentarhojen toimivan juuri niin?!

Mitä tulee taas kohukirjaan, niin haastattelussa ensimmäisenä pistää silmään, että nainen ei katso suoraan haastattelijaan eikä kameraan. Hänen katseensa harhailee ja hän tapailee sanoja. Hän ei puhu asioista ammattitermein, vaan esimerkiksi lehmä on hänen mielestään raskaana. Vaikka lehmä kantaakin jälkeläistään saman ajan, mitä maatilan emäntä itse, eli 9 kuukautta, on ammattipiireissä ollut tapana puhua lehmän kohdalla tiineydestä. Väitettä, että lehmä kärsii ollessaan lähes jatkuvasti tiineenä, en voi käsittää. Oman, noin 20 vuotta kestäneen ammattiurani aikana, johon tähtäsin nelivuotiaasta asti viettämällä kaiken mahdollisen ajan ensin mummolan, sitten lähimaatilojen navetassa, olen havainnut, että hyvinruokittu ja -hoidettu, hyvintuottava lehmä tulee voimakkaaseen kiimaan jo vajaan kuukauden kuluttua poikimisestaan. Muutaman kuukauden kuluessa kiimat ovat jo niin vahvoja, ja määräävät kovasti lehmän käyttäytymistä, että sen itsensä, muiden lehmien sekä hoitajan turvallisuudelle ja hyvinvoinnille on vain eduksi, että se siemennetään ja toivottavasti tiinehtyy, jolloin se voi jatkaa elämäänsä kasvatellen kohdussa jälkeläistä eikä hyppien hurjana kiimoissaan toisten lehmien tai hoitajan päälle. ( Hyppiminen myös altistaa liukastumisille ja muille vammoille. ) Myös lehmän utare hyötyy säännöllisestä poikimarytmistä saaden välillä olla ummessa, levossa. Ihmettelen, mikä ammattilainen se sellainen on, joka kääntää kaikkialla jo pitkään hyvänä karjanpitona opetetut tunnusluvut ( poikimaväli, siemennysajankohta ym. ) päälaelleen.

Kyllä minä vähentäisin lehmämäärän mieluusti vaikkapa kymmeneen suosikkiini. Tai palkkaisin jokaiselle assistentin, joka pyyhkisi suun ja pyllyn, taputtelisi tahtia ja rapsuttaisi kun kutittaa. Tarjoilisi vartin välein tuoretta evästä, veisi kävelylle pilvipoutaiseen säähän, lakkaisi kynnet ja vähentäisi utareen painetta aina kun tarve olisi. Antaisin vasikan juoda emänsä maitoa niin kauan kuin tahtoo, kellahtaa emon kanssa pehmeälle petille, peittelisinkin vieläpä. Neuloisin villapaidan ja päästäisin vapaaksi, kirmatkaa oi iloisina vailla huolia ja murheita.

Mutta mitäpä sanoo se pankki, jonka järjestelmä naputtaa satoja tuhansia velkaa, lainanlyhennykset ja korot? Postimies tai -nainen kantaa selkä vääränä postia, ilmaisjakelulehtien lisäksi kirjeitä täynnä laskuja, niitä, joista suurin osa alkaa neljällä numerolla ennen pilkkua, eikä ensimmäinen numero monestikaan ole ykkönen. Tehosta, tehosta, enemmän tuotosta, vähemmillä kuluilla oltava heti! Koneenkorjauksiin huonona vuonna kaikkien traktorien sanoessa työsopimuksensa irti menee enemmän kuin normaali-ihmisen normaali vuosiansio on. Liity ja maksa ProAgrialle, on hienoja esitteitä ja paketteja, joilla lisätään tuotosta ja tuottavuutta, mutta todellisuus on usein lomia ja puhelinvastaajaa, laskut vain jäävät elämään.

Mutta lyönkö minä lehmää, raivoanko vasikalle? Sähköpiiskan kyllä omistan. Mutta millainen se on se sähköpiiska - mielissä häilyy ruoska, joka lyö kipinää ja tulta ja viuhuu lehmäparkojen yllä, mutta sähköpiiska on pieni laite kädessä, josta  tuleva sähköisku vastaa noin normaalin paimenlangan antamaa sähköiskua, jollaisia uteliaat lehmät tai vasikat ottavat laitumeen totutellessaan tuon tuostakin. Eikä sähköpiiskaa koskaan käytetä turhaan, ainakaan meillä, harvoin "tarpeeseenkaan".

Toisenlaista näkökulmaa tähän asiaan tarjoaa Nauta-lehden päätoimittaja Sanna Lohenoja, joka kirjoittaa Faban sivuilla kohdassa Kiikarissa ( http://www.faba.fi/faba/ajankohtaista/blogi/kiikarissa?2209_m=4322 ), ja hän ottaa näkökulmassaan huomioon sen, minkä jokainen nautatilallinen tietää: Nauta on vahva, monisatakiloinen laumaeläin, joka ei tunne tasa-arvon käsitettä. Sen olen minäkin saanut tuntea näinä vuosina: Kaksitoista vuotta sitten hieho Oikea päätti olla oikeassa laitumella, ja hyökkäsi päälleni lempeästä hiehonkäännytysyrityksestä huolimatta. Lensin tantereeseen ja minut runnoutumiselta pelasti vain lähistöllä ollut ruokintahäkki, jonne pääsin kiipeämään turvaan. Kohtaamiseni Eetvartti-sonnin kanssa on myös muistona vertaansa vailla, koen, että minut pelasti pahalta loukkaantumiselta tai jopa kuolemalta uskollinen ystäväni, Sulo-koira, joka sankaruudestaan myös palkittiin. Usein jalkani ja käteni ovat mustelmilla potkuista, puskemisista ja töytäisyistä, olkapääni on aika-ajoin niin kipeä, että en kättäni pysty käyttämään juuri lainkaan, mutta käyttäisinkö käsiäni tai jalkojani lehmieni silmittömään lyömiseen tai potkimiseen? Varsinaiselle väkivallalle eläinten kanssa ei ole syytä, kun tuntee niiden käyttäytymisen, osaa lukea eläintä ja tietää, miten se oppii.
Töissä olen myös 7 päivää viikossa, 339 päivää vuodessa ( sillä 26 vrk on lomaa, joista vain kolme saa olla pyhäpäiviä ). Onpa minulle sanottu lääkärissä olkapäätä valitellessani: "Tee yhdellä kädellä!" ja pienen, muutamia päiviä tai viikon kestävään flunssaan tai muuhun sairastumiseen ei edes viitsi lähteä kyselemään sairauslomaa. Työtuntejani päivässä en viitsi edes laskea. Toki välillä istuskelen laiskana tietokoneen tai television ääressä, saatanpa joskus ottaa päiväunetkin.

Vapaaehtoisena olen toiminut eläinsuojeluyhdistyksessä ja vapaaehtoisena eläinsuojeluneuvojana. Olen ottanut vastaan puheluita eläimistä huolestuneilta jo vuodesta 2006 alkaen. Puhelut ovat koskeneet useimmiten lemmikkieläimiä: koiria, kissoja ja erilaisia häkkieläimiä on virunut niitä hoitamaan kykenemättömillä, kuljeskellut vapaana teillä tietymättömillä tai niitä on selkeästi pahoinpidelty. Olen antanut jonkin verran neuvoja ja ohjeita ja suurimman osan tapauksista ohjannut eläinlääkäreille tarkistettavaksi. Missä on kohukirja ja paljastukset lemmikkieläinten pidosta?

Minua harmittaa niiden 64175 ( vuoden 2009 tieto ) maatilan, joista 19% on ollut lypsykarjatiloja ( muista eläintiloista en löytänyt prosentteja ), puolesta, että tästä asiasta tehdään tällaisia uutisointeja. Jos media kirjoittaisi "uutuuskirja VÄITTÄÄ" tai "kirjoittaja kertoo kokemuksistaan", painoarvo yleistykseen olisi ehkä vähäisempää. Nyt, kun tätä käsitellään "salattuna totuutena", jonain, joka "vihdoin on tullut julki", eikä yhden ihmisen yksittäisinä kokemuksina, joita värittää varmasti kirjoittajan vegaanisuus, aktivistitausta, aikaisempi korkeakoulututkinto ja ennakkokäsitys surkeasta eläintenpidosta, on harmistus ja paha mieli parhaansa eläimiä kohtaan yrittävänä, väsyneenä ja voimiensa ylärajoilla pankin orjana työskentelevänä maatilanemäntänä miltei ylitsepääsemätön.