maanantai, 30. tammikuu 2017

Asettaudun

istumaan vaalenpunaisen pikkujakkaran päälle. Pöytänä minulla on tasainen tavallinen tuoli, edessäni ruutupaperia, josta olen leikannut mielestäni sopivan palasen ja kädessäni isän kätköistä napattu mustekynä. - Isä, NYT, tule jo, hoputan isääni, joka tuntuu hidastelevan liikaa asettumistaan sohvalle. - Entä jos minä kirjoitan, isä tarjoutuu, mutta kieltäydyn ponnekkaasti. Tunnen kirjaimet, ja vaikka en saa niistä vielä itse mitään ymmärrettävää kirjoitettua, sisältäni pulppuaa teksti, jonka pitää päätyä paperille. Sille, jonka juuri sopivaksi leikkasin. Isä yrittää sanoa, että kannattaisi kirjoittaa ensin ja leikata vasta sitten, mutta minä tiedän, mitä teen. Ainakin vahvasti uskon itseeni.
Kerron isälle runon, itsekeksimäni, jonka haluan kirjoittaa. Isä luettelee ilmeisen huvittuneena kirjaimia, mutta huomaa pian minun olevan todella tosissani. Paperi meinaa jäädä ahtaaksi, mutta pian siinä lukee nelivuotiaan huojuvilla harakanvarpailla:

Pieni tyttö
se rapulla istuu
niinkuin sieni.

Oikeasti siinä lukee kylläkin
PIENITYTTÖ
SERAPULLAISTUU
NIINKUIN SIENI

Tai jotain sinnepäin. Mutta se on ensimmäinen itsekirjoittamani ajatus paperille ja isäkin on siitä kovin ylpeä. Paperi laitetaan sinitarralla keittiön seinään ja sitä näytetään vieraille ja siitä puhutaan. - Meidän tyttö se jo kirjoittaa, kertoo isä ylpeänä. Minä melkein poksahdan ylpeydestä, kunnes lapsen lailla unohdan asian ja keskityn johonkin muuhun. Äitini pelastaa paperilapun keittiön seinältä ja liimaa sen lapsuusmuistojeni albumiin.


                                                                                     **

Kirjoittaminen on minulle elintärkeää. Painan asiat muistiin kirjoittamalla ja jos tahdon muistaa luennosta jotakin, teen aktiivisesti muistiinpanoja - joita usein en edes myöhemmin koskaan lue - ja asiat painuvat mieleeni hyvin. Kirjoitan kaikesta ja kaikkialla. Nuoruuden tapahtumat säilöytyvät aktiivisesti päiväkirjoihin, lahjaksi saamani tyhjät muistikirjat täyttyvät tarinoilla ja kertomuksilla. Lähipiirin juhliin ja tapahtumiin kirjoitan loruja eikä ole sellaista reissua, jossa en olisi paluumatkalla lukemassa reissukertomusta runomitassa. Minua kutsutaan luonnonlapseksi ja minulle nauretaan, ja vaikka korvissa humisee ja sydän jyskyttää jännityksestä, minä esiinnyn ja otan estradin haltuun. Minua aletaan pyytää häihin ja hautajaisiin laulamaan, ja minä laulan kirkoissa urkuparvella ja arkkujen äärellä. Löydän jostain voiman, vaikka minua itkettää sekä häissä että hautajaisissa, tuntemattomienkin.

Osa arvostaa runojani, osa ei. En kirjoita niitä varsinaisesti kenellekään, vaan ne vain tulevat, kun on niiden aika. Joskus lähipiirissä harrastustani arvostellaan ja kiusataan, että noinkohan se syntyy runo vaikka tuosta oljenpätkästä tuossa lattialla. Sisuunnun ja päätän näyttää. Kesken lypsyn rallattelen päässäni ja lypsyn loputtua kirjoitan paperille:
 

Maassa lojuu oljenkorsi kullankeltainen
Sitä katson, muistot palaa, hyvin muistan sen
Kiipesin mä karsinaansa ukin tekemään
Tahdoin joka sotkun turkistansa selvittää

Olin tuolloin vasta ihan pieni lapsonen
Mutta hyvin tarkkaan jo silloin päätin sen
Ei ammattia toista löytyis mulle päältä maan
Jos lehmiä ja hevosia aina hoitaa saan

Niin pienenä sain oppia kuinka suihkuaa
Maito lehmän vetimestä, sitä kun puristaa
Ja maistoin makeana letut ternimaidosta
Nauttia sain mummon rakkaudesta aidosta

Kun kasvoin, kuljin toisten luokse lisää oppimaan
Vasikoille juomajauheet opin sotkemaan
Hevosia käsittelin, imin taitoja
Joskus autoin: peräkärriin pistin laitoja

Kulki polku koulun kautta tähän ammattiin
Nyt aikuisena tunnen: kyllä kannatti
Saan lapset tähän elonmalliin opetettua
Turhat kotkotukset heti lopetettua

Saan katsoa kun taito siirtyy mua nuorempiin
Ja rakkaus, se perittyä on kai eläimiin
Kun illan töiltä tupaani mä hiljaa kävelen
Saan kuulla kirkkaan soinnin: kevään sävelen

Tuoksuu maa ja virta juoksee, kiire sillä on
Kai pian alkaa koivu kevään ensikukinnon
Jo linnut vilkkaan pyrähdyksen poniaitaan saa
Ne kotiansa laittaa, on tahto sisustaa

Navetassa vielä lehmä hiljaa mölähtää
Ja huomaan, hei täähän ihan juuri synnyttää
Kun vastaanotan liukkaan, hienon, uuden vasikan
Tiedän ihan varmaksi selvän asian:

Saan toiveitteni polkua nykyisin astella
Usein silmät iltaisin onnenvesin kastella
Kun katson unen puhtautta lastemme nukkuvain
Painan pääni tyynyyn, huokaan: Kiitos, kaiken sain.

 


Johanna Niskanen 2013

 

Nyt jännitän runojeni puolesta, sillä olen lähettänyt 31 loppusoinnutonta runoani kustantajalle ja kustantaja on ilmoittanut julkaisevansa kirjani. Runoni ovat jalostuneet nuoruudestani. Kirjaan ei tullut ensimmäistä runoani, ja moni muu tarpeeseen syntynyt tykätty runo jää sen ulkopuolelle. Olen kuitenkin valinnut kirjaan minulle rakkaita ajatelmia, joiden toivon kantavan myös muiden elämässä jokaisen omista lähtökohdista. Julkaisen tässä muutaman minulle rakkaan kirjasta pois jääneen runon.
 

Tämä tässä palanen on ystävyyden puuta 
Vaikka näyttäis: ihanhan tuo on jotain muuta 
Ei tyhmä risu ole se, vaikka siltä näyttää 
Tai riippuu tietty siitä, mihin ystävyyttä käyttää 

Kun pidät siitä kiinni, saat nähdä väriä 
Joka kultaa elämän, ei koskaan häviä. 
Se kantaa joskus reppuas jos se liikaa painaa 
Se myös omaa iloansa ilomielin lainaa 

Joku sulle joskus ehkä tarjoo väärää puuta 
Lepertelee, lupaa tähtiä ja taivaan kuuta 
Mut aidon ystävyyden voit kyllä tunnistaa 
Kun vaikeuksien vaa’alla sitä punnitaan 

Se puu jos hankaluuden liemestäkin punoo juurta 
Siitä tietää voi: tämä on oikeaa ja suurta 
Se kateutta vailla iloon tuntemaasi yhtyy 
Ja rakkauden kukkia tuottamaan ryhtyy 

Ei haittaa vaikka tämän oksan hävittäisit pois 
Tiedän, että puu tuo oksat kietonut jo ois 
Sun sydämesi ympärillä ystävyys tuo suojaa 
Ja sinusta mä kiitän taivaan ja maan Luojaa 

 

Johanna Niskanen 2008

 

Tämä runo syntyi, kun naapurissa hevonen rikkoi jalkansa ja sitä piti luopua. Tein sen lohdutukseksi itselleni ja Tytille, ja sitä on lainattu kymmenissä ja kymmenissä tilanteissa netissä hevosen menetykseen sen jälkeen ( sekä nimelläni että ilman ):
 

Hevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen
Paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee
Paikkaan, jossa puhtaimmat vedet virtailee
Siellä vanhat, sairaatkin kuin varsat kirmailee

 

Siellä ei voi koskaan tulla synkkä yö
Ja aikaa ainoastaan kissankellot mittaa, lyö
Maistuvinta ruohoa kasvaa kedot, haat
Pehmeimmät astella on suuret mannut, maat

 

Sinäkin voit päästä käymään paikkaan salaiseen
Kun muistojesi arkun kannen hiljaa aukaiset
Voit mielessäsi tuntea, se laukkaa luokses taas
Painaa päänsä lähelles ja sulle hirnahtaa.

Johanna Niskanen 2000

 

Jännityksellä odotan, millaisia runoja minulta jatkossa syntyy. Niitä tulee silloin kun tulee, ja niistä aiheista kun tulee. Omaksi ja toivottavasti myös muille lohduksi ja ajattelun aiheeksi.

maanantai, 30. toukokuu 2016

En

koskaan ajatellut olevani varsinaisesti kissaihminen.

Olin hevosihminen. Ensisijaisesti. Lapsena, kun tapasin elävänä ensimmäisen hevosen, rakastuin korviani ja varpaitani myöten, viimeiseen hiustupsuunkin asti. Tuo hevonen, ensimmäinen ikinä, oli suomenhevostamma Ero-Tupsu, ja muistan tuon ensimmäisen kohtaamiseni kuin vanhan, jo vähän kellastuneen kaitafilmin. Muistan tunteet, odotuksen ja rakkauden, joka minuun silloin tulvahti.

Olin tuolloin kuusivuotias, ja julistin esikoisen varmuudella kaksi vuotta nuoremmalle siskolleni: minä tykkään hevosista, sinä koirista. Pidin tarkasti huolta, että lapsuudenkotimme seinillä siskoni huoneessa oli vain koirien kuvia - ja minulla tietysti hevosia. Hevoset olivat minun. Minun!

Toki tarvitsin siskoani myös leikkeihin, ja sulassa sovussa ratsastimme rakennustelineistä tehdyillä "hevosilla" takapihallamme, luimme koirarotukirjoja - jonka vuoksi edelleen tunnistan 99% kaikista koiraroduista, vaikka kuinka harvinainen yksilö tulisi kadulla vastaan - ja myöhemmin harrastimme sekä omilla tahoillamme että yhdessä myös oikeita hevosia. Lenkitimme naapureiden koiria ja kävin myös maatiloilla hoitamassa lehmiä ja vasikoita, mutta kissat jäivät satunnaisiksi tuttavuuksiksi naapurin Petun ( joka kuoli kai kissaruttoon ja jota etsittiin kilpaa sen karattua piiloon ulos kuolemaan, löysimme sen vielä elossa! ), Missen ja maatilojen muutamien kissojen myötä.

Ensimmäiset lemmikkini kotoa pois muutettuani - lapsuudenkodissani meillä ei ollut yhtään lemmikkiä - olivat kuitenkin kissoja. Luru haettiin silloisen poikaystäväni luo vähän aiemmin kuin muutin sinne perässä ja heti muuttokesänäni Lurun kaveriksi hankittiin Mökö. Elämäni suurimman järkytyksen koin Mökön jäätyä auton alle vain kahdeksan kuukauden ikäisenä. Suku ei suruani ymmärtänyt. Kaupunkilainen mummoni, isäni äiti, avasi minulle sanomalehden kuolinilmoitusaukeaman sanoen: "Siinä on ihmisiä, itke niitä!" Kuitenkin minulle Mökön kuolema oli perheenjäsenen kuolema. Ensimmäinen todella lähelle koskettanut menehtyminen, koko arjen pysähtyminen.

Surusta selvittyäni Luru sai muita kavereita: ruskearaidallisen Mimmin, vaaleanharmaaraidallisen kilpikonnavärisen Miisan ja punaraidallisen Hemmon. Koska asuin vilkkaasti liikennöidyn tien lähellä ja nuoruuden ymmärtämättömyyksissäni annoin kissojen ulkoilla, menetin lemmikin toisensa jälkeen auton alle. Vain Luru vanhempana ja viisaampana säästyi. Se selvisi jopa ilveksen kynsistä, tosin pahasti loukkaantuneena. Toki emme tuota taistelua nähneet, mutta eläinlääkäri arvioi vammojen perusteella tappelukaverin olleen juurikin ilves.

Hetkeä ennen tuosta poikaystävästä eroamista sain kotiini Kasperin, eli Kassun, joka oli paikkakuntamme ensimmäisiä löytökissoja aikanaan. Se oli löytynyt muutaman pentuesisaruksensa ja emonsa kanssa, ja oli löytöeläinkotiin tullessaan villi sähikäinen. Se sai kodin lapsiperheestä, jossa sitten lapselle puhkesi allergia ja kissasta oli luovuttava. Kassu muutti meille ja siitä tuli elämäni merkityksellisin ja pitkäaikaisin kissaystävä.

En koskaan suunnitellut alkavani hoitaa kymmeniä kissoja. Ihmettelin usein vapaaehtoisten kissatoimijoiden jaksamista villien, purevien ja raapivien, ihmisiin tottumattomien, loisia kuhisevien ja usein sairaidenkin kissojen parissa. Minulta kysyttiin usein, minne ei-toivotuksi muuttuneen kissan voisi laittaa. Kuka hoitaisi sairaalaan joutuneen mökin mummon kymmenen kissaa? Mihin sysättäisiin poikakissaksi luultu kissa, joka olikin yhtäkkiä pyöristynyt pennut mahassaan. Yritin löytää osoitteita ja puhelinnumeroita, joilta voisi kysyä, mutta luulen silti useiden apua tarvitsevien joutuneen viimeiselle piikille.

Syyskuussa 2013 minulle soitti erään lähikunnan sosiaalitoimistosta virkailija,joka etsi apua asiakkaalleen, jonka oli pakko luopua kahdesta kissasta. Jotenkin, aivan kuin olisin ollut tahdoton olio, kuulin itseni sanovan:"Minäpä tulen hakemaan ne kissat." ja kohta jo ajoin kohti tuota tuntematonta määränpäätä kissankopat kyydissäni. Vasta ajomatkalla aloin miettiä, minne vieraat kissat laittaisin ja mitä niille tekisin. Ennen kotiinpaluutani keksin, että vanhan talomme yläkerrassa oli kolme tyhjää huonetta, ja sähköpatterit olisi helppo napsauttaa päälle. Vein kissat sinne hiekkalaatikon, ruoka- ja vesikuppien kanssa ja aloin suunnitella niille uusia koteja.

Pian näitä kahta seurasi kolmas, tiine emokissa, ja neljäs, hätää kärsivä päihteidenkäyttäjän kissa. Vuoden kuluttua olin auttanut jo useita kymmeniä kissoja, ja kahdessa vuodessa yli sataa. Kissalassa on syntynyt pentuja, hoidettu sairaita, loisia kuhisevia, arkoja ja siksi raivopäisesti käyttäytyviä, ujoja ja hiljaisia kissoja ja kaikkea siltä väliltä. Useimpien kissojen kohdalla on onnistuttu ja nyt vajaassa kolmessa vuodessa on uusi koti löytynyt jo yli 150 kissalle.

Kissoja on tullut perheistä tunteikkaiden ja surullisten luopumisten seurauksena, välinpitämättömyyden tuloksena, loukutettu populaatioista ja löydetty kuljeksimasta. On hoidettu menehtyneiden vanhusten rakkaita kissoja myös kissojen taivaaseen niiden vanhuuden vaivojen vuoksi, mutta myös kuntoutettu sairaalaan joutuneiden perheenjäseniä uusiin koteihin. On kesytetty pentuja ja aikuisia ja jokainen uuteen kotiin lähtenyt sukukypsä kissa on steriloitu tai kastroitu sekä mikrosirutettu ennen luovutusta. Kissojen kodit on yritetty valita tarkoin, että niiden paras toteutuisi.

Olen rakastanut jokaista, joka käsiini on annettu. En tiedä, vaistoavatko kissat sen rakkauden, vai kesyyntyvätkö ne vahingossa, mutta olen onnistunut useimpien kissojen kanssa, ja niille valitut kodit ovat jaksaneet jatkaa erinomaisesti ja saaneet hyviä tuloksia. Sydäntäni lämmittää erityisesti ne lukuisat viestit, joissa lähtiessään arka kissa on sulanut omalle ihmiselleen, kyöhnää hänen jalkojaan vasten kehräten ja asettuu rentona nukkumaan syliin ja nauttimaan silityksistä.

Hätäapukissala on suurimmaksi osaksi yhtä kuin minä. Minä, joka en itseäni varsinaiseksi kissaihmiseksi koskaan laskenut. Ehkä minun ei tarvitse määritellä itseäni kissaihmiseksi, sillä pidän jokaista elämää tärkeänä. Jokainen elämä on yksi ainutlaatuinen elämä, olipa se sitten ihmisen, kissan, tai jonkun muun eläimen elämä. Omalta osaltani tahdon tehdä niistä elämistä elämisen arvoista, joihin minun annetaan vaikuttaa. 

Rakkaudella. ( Luulen, että kissoilla ja minulla on sittenkin samankaltainen sielu.  )

Ps. Tottakai ymmärrän, että minua autetaan! Minua autetaan omassa perheessä: mies ja lapseni tekevät paljon asioita puolestani, että pystyn harrastamaan tätä minulle tärkeäksi muodostunutta kissaharrastustani. Lisäksi he tekevät tärkeimmän: he sietävät! He sietävät epämukavuutta, usein myös kotonamme kissoja erilaisissa paikoissa, kun kissalan tilat eivät riitä tai joku tarvitsee erikoishuomiota ja lääkintää. Tai kun on monta pentuetta pentuja. Tai kun joku kissa on vain niin erityinen. 

Lisäksi kiitän apunani kissalassa käyviä Merjaa ja Mirvaa, joista on muodostunut kullanarvoinen "lomituskaksikko". Heidän, ja isompien tytärteni, ansiostaan uskallan joskus käydä muutaman päivän lomalla. Kiitos.

lauantai, 13. helmikuu 2016

Ojennan

käteni ja kostea turpa hamuilee sormiani. Kieli kääntyy rullalle ja imu lätsähtelee sormeni ympärillä vaativasti. Vasikka tahtoisi maitoa, mutta ei minulla ole. Silitän toisella kädellä vasikan kaulaa, kyykistyn ihan pieneksi vasikan karsinan seinää vasten ja vasikka töykkii minua hellästi naamaan. Se on vastasyntynyt ja olen ihmeissäni, miten sotkuinen turkki sillä on, pienillä kuivuneilla pyörteillä koko karva. Mummo lie antanut sille maitoa, ehkä sankosta tavan mukaan, vaikka vasikalla on kova imemisen tarve.

                                                                                        **

Ojennan käteni ja tarjoan vasikalle sormiani imettäväksi. Yritän saada uusimman vasikan kävelemään perässäni. Se on juuri siirretty ryhmäkarsinaan, eikä vielä tiedä, että karsinan toisessa päässä olevista tuteista tulee imemällä elämän eliksiiriä. Vanhemmat ja vahvemmat vasikat rynnivät aina ensin tutille, aivan kuin ne vasta nuorimman sinne yrittäessä muistaisivat, että nälkäkin olisi.

Yritän saada uusinta houkuteltua tutille, ja jo eniten nälkäänsä heränneet töykkivät minua pikkuruisilla turvillaan. Ne tarttuvat haalareihini, tökkäävät minua reiteen, polvitaipeisiin, haaroväliin. Suurin niistä ottaa taskunliepeestä kiinni ja repii. Yritän taiteilla nuorinta vasikkaa tutille, ja joku vahvemmista tunkee sen viereen, toinen sen haaroväliin takaapäin ja kolmas tökkää minua kipeästi kannikkaan.

Minulla pitäisi olla kymmenen kättä ja neljä jalkaa, että saisin pideltyä innokkaat nälkäiset vasikat poissa, eikä opettaminen sittenkään olisi miellyttävää minulle tai uudelle vasikalle. Joudumme rynnityksi ja tökityksi, ja huomaan vältteleväni karsinaan menoa. Uusi vasikka ansaitsisi saada juoma-annoksia seinässä olevasta tutista useammin, mutta kun se ei itse vielä osaa sinne mennä, se tarvitsee apuani. Kuitenkin siirrän opettamishetkiä niin pitkään kuin mahdollista, ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että vasikka ei saa tarpeeksi usein maitoa.

Tilanne tuntuu kestämättömältä, eikä mieskään pyynnöistäni huolimatta aina ole saapuvilla vahtimaan minua nälkäisenä vaanivaa piraijalaumaa.

                                                                                      **

Eräänä päivänä selaan facebookia ja huomaan ilmoituksen. Kiinnostun. Kysyn lisätietoja. Kohtaan puhelimessa mukavan, puheliaan ihmisen, joka haluaa kertoa minulle paljon asioita. Saan toisen puhelinnumeron ja viestittelen jo saman tien linjat kuumiksi. Saan valokuvia ja huokaisen. Silmiin tulvii kyyneleitä muistoista, virheistä, menetetyistä mahdollisuuksista, ja joudun keskelle tunteiden ristiaallokkoa. Viestittelyt jatkuvat ja kerron kaiken menneisyyteni kokemuksesta viesteinä. Minua ymmärretään ja suunnittelu saa jatkua.

Hauskasti yhteisen kurssin kautta löytyy mahdollisuus päästä kokeilemaan, ja tartun siihen hanakasti. Kurssipaikalla päivän jo hämärtyessä kohtaan autossa odottelevan olennon, kauniin, linjakkaan, joka päästää alkuun raikuvan varoitushaukun lähestyessäni. Istun hetken sivuttain, juttelen vähän, ja olento antaa minun pujottaa kaulapantaansa hihnan. Huokaisen uudelleen, lähetän toiveen taivaisiin.

Siihen se asettuu. Vasemmalle puolelleni. Käskemättä, vaatimatta. Vilkaisee silmiin, tökkäisee kuonolla. Yrittää ymmärtää minua, jokaista henkäystä jonka sanon.Viestitän sen kotiin: "olen jo rakastunut", ja matka jatkuu. Kotona koirakaverit ottavat sen vastaan muitta mutkitta. Vanhimmalle sanon: "Se on pentu!", ja vanhin vilkaisee minua vain hieman epäuskoisesti, huokaisee kaiken tietävänä ja asettuu makuulle. Toiseksi vanhin kiertelee sitä hetken häntä korkealla, aivan kuin sanoakseen, että olen jo kymmenen, ja minä jo nykyisin tiedän, että aika ylhäällä arvoasteikossa ollaan. Se minusta eniten mustasukkainen on aivan riemuissaan. Ei komenna sitä pois luotani, ei väräytä viiksikarvaansakaan. Tulee vain rauhassa siihen, tunkee myös siihen viereen. Sovussa. Kokonaan kyseenalaistamatta toisen oikeutta olla siinä. Lempilelunsakin tuo ja antaa toiselle leikittäväksi.

                                                                                     **

Tänä päivänä kävelen navetalle, ja mukanani pomppii, tanssahtelee ja liehuu yksi mustavalkoinen. Se odottaa ihan lähellä, kuin henkeään pidätellen, kun sytytän navetan vedenlämmityskattilaan tulet. Kun saan tulet syttymään, se vilkaisee minua hyväksyvästi ja tietää jo, mitä teemme seuraavaksi. Lypsykonetta lypsykuntoon laittaessani se tarkastaa maitohuoneessa säilytettävien vasikanmaitojen laadun lipaisemalla jokaisesta vähän, siirtyy juuri sopivasti kun työntelen koneita kiskoja pitkin. Kun avaan navetan oven, se odottaa kunnes sanon sille hiljaa: "Tule vaan." ja tulee sitten kulkeakseen vieressäni tai takanani kierroksen navetassa.

Kun työntelen rehuja paremmin lehmien eteen, se kouluttaa niitä kunnioittamaan itseään. "Hieeeeno! Hyvä tyttö!" kehun, ja sen häntä nauraa hetken, kunnes se keskittyy taas ja seuraava lehmä saa tietää, että sitä kannattaa väistää. Se kuuntelee pienintäkin äännähdystäni ja muuttaa suuntaa, jos kutsun. Kevyesti se hypähtää ruokintapöydän toisessa päässä rappuselle, ja odottaa kunnes avaan ahtaassa paikassa olevan vasikkakarsinan oven. Kutsusta se tulee karsinaan ja ottaa tietyn asennon. Vasikat tietävät jo, olemmehan jo melkein kaksi viikkoa joka päivä sen tehneet. Isommat painautuvat rauhallisesti karsinan toiseen päähän, ja odottavat rynnimättä, kun käyn hakemassa joukosta pienimmän. "Vasen", pyydän sitä siirtymään, että pääsemme ohi, ja mätkähtää maahan sopivalle etäisyydelle tuijottamaan vasikoita.

Minulla ja uudella vasikalla on rauha opetella ja toiset vasikat hyväksyvät mukisematta sen ylivallan. Kun kierrän hakemaan toista pientä vasikkaa, se jää rauhassa vahtimaan toisia, ja osaa ottaa pyyntöni vastaan myös, vaikka olen kauempana. Se opettaa minua joka päivä, ja joka päivä pystyn rohkaisemaan sitä enemmän näissä töissä. Toivon - ja uskon - että pystyn olemaan sille Se Jokin, se, mitä se oli heti ensitapaamisesta asti minulle. 

Käyn saunassa ja istahdan kirjoittamaan tätä. Se siirtyy odotuspaikaltaan jalkoihini ja laskee päänsä jalkateräni päälle. Kun katson alas, se nostaa päänsä samalla hetkellä ja vilkaisee minua silmiin. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani, ja tiedän, että se on tullut loppuelämänsä kotiin. Päässä soi tämä musiikki ( kuka tietää, mistä elokuvasta? ).

Meille muutti siis Karjapaimenen Liekki eli Lilo. Bordercollie, joka on paras ja innostavin työkaverini ikinä. 

 

Lilo%20just%20tavattu.jpg


 

sunnuntai, 24. tammikuu 2016

Herään

hätkähtäen. Kello on enemmän kuin sen pitäisi olla, mutta en ole havahtunut herätykseen. On valinnan hetki.

Minulla on mahdollisuus ahdistua, nousta sängystä hieman liian kiireisesti, iskeä pottuvarvas ikävästi sängynjalkaan, tiputtaa silmälasit yöpöydältä, kompastua yläkerran aulassa lasten leluun, jättää aamujuoma ( vitamiinipommi ) juomatta, juosta navetalle ja nähdä sielläkin vain epäkohtia.

Entä jos kuitenkin venyttelen nautinnollisesti, ajattelen kauniita ajatuksia, nousen kiirehtimättä, haparoin silmälasit varoen, kierrän lasten lelut ja ajattelen lapsista kauniita ajatuksia, sekoitan aamujuoman, juon sen rauhassa, pukeudun huolellisesti, sytytän ulkovalot, kävelen reippaasti mutta rauhassa, raikasta ja lempeää talvi-ilmaa keuhkoihini vetäen navetalle ja tervehdin työtovereitani iloiten.

Jos epäkohtien sijaan tarkastelen asioita, jotka ovat hyvin, jotka puolisoni on tehnyt hyvin, ja joissa itsekin olen onnistunut. Vastaan kärkevään palautteeseen ystävällisesti, ihan tahallani. Iloitsen mukavista lehmistä ja myöhästymisenikin vuoksi täyteläisemmistä utareista, iloisesti syömään koikkelehtivista vasikoista ja hiehosta, joka poikii pian meille ensimmäisen alkiovasikan ikinä. Hymyssäsuin työt sujuvat nopeammin ja helpommin ja koko päivä sujuu paremmin. Lapsetkin käyttäytyvät mukavammin ja ovat taipuisampia yhteistyössä.

Kumman tavan sinä valitset? Minä tiedän kyllä miten minä ainakin yritän. Joka päivä, niinäkin aamuina, joina herään ajoissa.

 

perjantai, 22. tammikuu 2016

Katselen

jännityksensekaisin tuntein, kun mummo ottaa esiin metalliset, kalisevat lehmän päitset. Taitavasti lehmän selälle huitaisevaa päätä varoen mummo kävelee tuvan ikkunan alla kärpäsiä hännällään huiskivan lehmän viereen, ja nopeasti pujottaa päitset turvalle, oikaisee metallikaaren oikein päin, ja kiinnittää metallisen soljen isommasta lenkistä läpi lehmän korvalliselle. Riimusta roikkuva naru on kulunut, tupsuinen, mutta se on joskus ollut sininen.

Mummo taiteilee lehmän portista pihatielle, ja pihan yli kohti navettaa. Tottelevaisesti lehmä kävelee mummon perässä, eikä edes yritä pysähtyä vaan nostaa kävellessään häntäänsä. Loiskahteleva, ruohoinen lanta läpsähtelee hiekalle ensin isommiksi, sitten pienemmiksi kasoiksi, ja lehmän peräaukko suipistelee erikoisesti tiristellessään kaiken ulos. Mummo ja lehmä katoavat navetan ovesta sisälle, mutta minulla ei ole lupa mennä perään.

Navetan edessä on vieras auto, ja kun vieras, kiiltävissä kumisaappaissa kävelevä mies tuo autoon paksun mustan salkun, vaihtaa sen ohuempaan ja astelee sisälle, uskaltaudun katsomaan navettaan. Karjakeittiön nurkassa on pitkä keltainen muovihansikas ja sen vieressä ohut, pyöreäreunainen lasinen pilli, jollaisia mummo käyttää kukkakeppeinä, ja navetassa lehmä seisoo hieman köyryssä ja häntä koholla toimituksen jäljiltä. "Tiesitkös, että se olj semmone ravattisonni?" huikkaa minulle enoni, joka kulkee navetan ohi minun seisoessani silmät ihmetyksestä selällään navetan ovella. En tiennyt, enkä tiedä muuta kuin että jotenkin se vasikan alulle laittamiseen liittyy. Että jotain sonnin tehtäviä ne nuo ihmiset sille lehmälle toimitti.

Lehmä on minusta kaunein mahdollinen. Sillä on päässä leveä läsi, poskissa hennosti punertavaa ruskeaa, ja sen kyljet kukkivat pitsisiä kuvioita. Sen sarvet kaartuvat taivasta kohti, ja ne ovat hienoimman väriset, juuresta tummat ja muuten valkeat - ja niin terävät, että mahasta menevät läpi, jos se suuttuu - mutta en minä pelkää, kun sillä on niin lempeät silmät.

Tuvassa kansioon on kirjoitettu laajalla kaunokirjoituksella jotain, josta en saa selvää. Lehmän kortin paperi on paksua ja pehmeää, ja mustekynä on uponnut siihen tehden kuin kohokirjoitusta. Kuittipaperit, jotka ovat välilehden takana toisaalla, ovat niin ohuita, että tarttuvat toisiinsa. Lehmän vasikalle on kirjattu isä.

*

Toimilupakurssille lähtiessäni olen viimeisilläni raskaana. Kurssin vetäjä katsoo minua silmät suurina ja kysyy: "Meinaatkos päästä näin korkean karsina-aidan yli?" ja näyttää kädellään yli päänsä. "Meinaan." vastaan. "Kyllä minä pääsen." Olen voimieni tunnossa, nuori ja ajattelematon, mutta kiipeän vajaa kahta kuukautta ennen vauvan syntymää ketterästi aidoilla enkä osaa edes pelätä syntymättömän vauvan puolesta työntyessäni harjoittelemaan siemennystä.

Pääsen kyllä kurssin läpi, mutta vain tuurilla, ajattelen, enkä uskalla toivoakaan alkavani siementää. Meille kyllä opetetaan kaikki mahdollinen, kiimantarkkailusta ruokintaan ja päinvastoin, ja kurssin anti on mieletön. Joka käänteessä vaan sanotaan, miten vaikeaa se tiineeksi saaminen kuitenkin on, ja miten pienessä karjassa ei tule tarpeeksi harjoitusta, että ammattitaito säilyisi.

Kurssin jälkeen kotona synnytän pian ja elämä täyttyy muista asioista. Tuntuma ja orastava osaaminen unohtuvat ja elämän täyttävät muut haasteet.Joskus satunnaisesti rektalisoidessani en ymmärrä asioita, joita käteen osuu, ja jätän kopeloinnit suosiolla muille. Keskityn synnytysavun antamisen opettelemiseen ja muihin maatilan asioihin.

*

Katselen taas internetistä kurssitarjontaa. Yritän ottaa selvää tilasiemennyskurssista, jollaisen jo kävin naapurin emännän houkuttelemana 15 vuotta aiemmin. Kysyn siementäjän käydessä, milloin mahtaisi Faba seuraavan kurssinsa järjestää, ja useampi semmari lupaa minulle ottaa selvää ja ilmoittaa. Mies kehottaa minua tonkimaan nettiä ja etsimään seuraava kurssiaika. Kysyn myös jalostusneuvojalta, olisiko mahdollisuus lähteä päivittämään jo unohtuneita siemennysyrityksiä. Hän lupaa ottaa selvää, mutta kuukaudet kuluvat keväästä kesään, eikä mitään kuulu.

Mies tahtoo lähteä Kiuruvedelle Viljo-messuille, ja sopiihan tuo, sillä luonamme on kanadalainen lehmien ystäväkin, 4H-vaihdokki, nuori nainen. Maatalousnäyttelyn anti on riemukas, kun ensin Faban kojulla semmarikurssia kyseltyäni päädyn Huitin Holsteinin teltalle, jossa on selkeä plakaatti "Seuraava tilasiemennyskurssi marraskuussa 2015". 

"Mihin voin ilmoittautua?" kysyn firman edustajalta ja saan heti rustata nimeni ja sähköpostiosoitteeni lapulle.

*

Saan tiedot kurssin alkamisesta sähköpostiin ja minua alkaa jännittää. Kurssi lähenee, mutta maatilalla on haasteellista. Hankaluus toisensa perään lävähtää esiin, ja vain sisulla selviän. Kun kurssille lähtöpäivä koittaa, olen vähällä perua koko lähtemisen. Keli on kamala ja kotona on paljon töitä ennen lähtöä. Pääsen starttaamaan vasta reilusti iltapäivän puolella ja tiedän saapuvani kurssipaikalle myöhään.

Jännityksen kupliessa vatsassani ajan Huitin Holsteinin pihalle. Ulkona on hiljaista ja autot ovat näyttäneet löytäneen paikkansa. Avonaisesta rakennuksesta pilkistelee syövien nautojen päitä, ja pakkasilman täyttää makea maatilan tuoksu. Talossa on valoja ja kävelen ovelle. Oveen koputtaessani minut ottaa vastaan hymyilevä sydämellinen ihminen, joka saa minut tuntemaan, että juuri minua on ihan eniten odotettu. Siinä samassa lämpö pyyhkii aikaisemman harmituksen ja syksyn raskauden pois, ja tiedän kurssin onnistuvan mainiosti.

Minut ohjataan runsaan iltapalapöydän ääreen ja siinä pöydässä istunkin myöhään yöhön. Keskustelut rönsyilevät ja on ihmeellisen tuttu olla.

Kurssi alkaa seuraavana aamuna ja kurssikaverit alkavat pikkuhiljaa tulla tutuiksi. Alun jäykkyys muuttuu tuttavallisuudeksi myös kurssikavereiden kesken ja alamme opiskella aihetta. Iltapäivällä siirrymme Kaarinaan ollaksemme lähellä teurastamoa, jossa harjoittelemme.

Seuraavan aamun teurastamoharjoittelussa tuntuu tutulta. Minusta tuntuu kuin olisin ollut samassa tilanteessa aiemmin, mutta ilman vauvamahaakin katselen karsina-aitoja pelonsekaisesti. Miten ihmeessä olen vastaavista voinut päästä yli suuren vauvavatsan kanssa???

Ensimmäinen läpivienti onnistuu hienosti - vahingossa, luulen, mutta saan ensimmäisen pisteen. Ähellän kiivetä karsina-aidoille, se tuntuu olevan tällä kurssilla kaikista vaikeinta. Juttelen lehmille ja lupaan niille pikamenolippua autuuteen. Ne palkitsevat minut olemalla kauniisti paikallaan potkimatta, kun harjoittelen antaumuksella ja pitkään. Tällä kertaa olen päättänyt onnistua ja oppia ja saada kurssista kaiken hyödyn. Läpivientejä tulee tasaiseen tahtiin ja tottakai "siemennän" vahingossa yhden tiineenkin.

Kurssin lopussa minulla on 27 onnistumista ja auton perässä siemennyspakki ja typpipönttö. Kotiin ajellessani kuvittelen itsesäni suuria ja psyykkaan itseäni siemennysnäyttöä varten. Siinä välissä vietetään joulut sun muut, ja suunnitellaan eläinlääkärin kanssa sopivaa siemennettävää tammikuun alkuun. Kiinnostun todella kiimantarkkailusta ja kirjoitan erilaisia listoja havainnoistani. Nappaan lasten hylkäämän ruutuvihkon ja alan merkata siihen kiimakalenteriin sopimattomia "mutu-havaintoja" lehmien kiimoista. Tussitaulu täyttyy huomioistani ja pyynnöistäni tiettyjen lehmien tarkkailuun myös muille. Selaan aktiivisesti kännykälläni Huitin Holsteinin sonninettikauppaa, ja yritän ymmärtää edes vähän sonnien arvosteluista.

Näyttökoeaamuna Stina soittaa minulle matkalta. Melkein hyperventiloin, sillä minulla on järjetön tarve onnistua kokeessa. Jännitän, onko yksikään ajastetuista lehmistä kiimassa, kun Ilonalta ja Jeniltä en löydä minkäänlaista merkkiä kiimasta ja Karriikan unohdan tarkistaa aamunavettatöillä. Stinaa odotellessa katson netistä Siskonpeti-sarjaa, enkä lue siemennyskurssin muistiinpanoja, vaikka tiedän että pitäisi. Muistan kuitenkin, että oljen sulatusveden lämpötila on 35 astetta, käytän Embassyn siemenannoksen, koska muita holsteineja minulla ei typpipöntössä vielä ole, ja että suorituksen jälkeen pistoletti pitää puhdistaa puhtaammasta päästä likaisempaan. 

Saan naapurin emännältä rohkaisevan tekstiviestin näyttökoetta tsemppaamaan, ja liikutun, että hän muisti minun olevan tulikokeessa juuri tänään. Kun Stina tulee, olen jo melkein paniikissa. Olen siivonnut karjakeittiötä, ja pestessäni lattiaa se jäätyi ulko-oven edustalta kovan yllättävän pakkasen vuoksi. Meinaan liukastua siihen aina. Komennan teinityttäreni asemiin ja myös pienet saavat äkkiä vaatteet päälleen, kaikki muut paitsi Ossi, joka yrittää pukeutua pelkkään toppahaalariin vain pikkuhousut yllään. Kun sanominen ei tuota tulosta, hönkäisen tyypilliseen tapaani terveen korvan puolelta, ja odottelemme sitten toiseksi nuorinta pukeutumaan ennenkuin pääsemme navetallle. 

Navetassa kertaamme pikaisesti käytännöt, ja sommittelemme itsemme kuvausasemiin. Lasken sulatusmukiin 35 asteisen veden, hävettelen osin puhki kulunutta hanskaa, jonka löysin käyttööni siemenannosta typpipöntöstä otettaessa. Sini ottaa videota ja tunnelma on alkuun totinen. Stinan kysymyksiin vastaan hermostuneena ja nopeasti, mutta alan rentoutua kun Stinan hymy ei hyydy ja hän juttelee kaikenlaista pienten lasteni kanssa. Olen saanut vahingossa laatikollisen kapeita naisten siemennyshansikkaita, ja kun opettelin muutaman kerran sellaista pukemaan ( sillä halusin, että minun ei tarvitse panikoita näyttökokeessa ), totesin, että tarvitsen jännityksestä nihkeään käteeni perunajauhoja mahdollistaakseni hansikkaan pukemisen. Sähellän videolla hakiessani "puuteria" käteen, mutta kaikki sujuu lopulta hyvin. 

Muistan leikata oljen pään ennen pistoletin suojan asennusta ja pian siemenen käsittely on valmis. En edes huomaa, että Stina on kysellyt ammattikysymyksiä siinä valmistautuessani, ja Sini katkaisee videon siirtyäksemme Karriikka-lehmän taakse tositoimiin. Uusi kuvaus alkaa, ja asettelen pistoletin varovasti lehmän hävystä sisälle. Kun työnnän rektalisointikäden asemiinsa, ryöpsähtää emättimestä iso määrä limaa ulos asti. "Hyvin on kiimassa." toteamme ja Stina jututtaa silmä tarkkana toimiani seuraavia Lumia ja Ossia. Ossi aikoo alkaa siementää isona ja Stina lupaa tulla tarkastamaan myös Ossin näyttökokeen. Ajantajuni katoaa ja minusta tuntuu ikuisuudelta, ennen kuin saan pujotettua kohdunkaulakanavan pistoletin päälle. "Onko kiva pittää sitä kättä siellä lehmän pepussa?" Ossi kysyy ja Lumi heti perään: "Onko siellä lämmintä?" Vastaan, että on lämmintä ja siinä samassa saankin jo sanoa, että perillä ollaan.

Taiteilen käteni pois ja jännitän, jos pistoletti vaikka liikkuukin. Huokaisen syvään Stinan todetessa oikean paikan löytyneen ja siementäessä lehmän. Olen niin huojentunut, että siirryn Karriikan vierelle halailemaan sitä, josta suivaantunut  normaalisti ei niin lempilehmäni yrittää potkaista minua jalkaan.

Sini kuvaa vielä puhdistusosion ja minä lotraan puhdistusalkoholia pitkin käsiäni. Vaihdan jokaiselle pyyhkäisylle uuden paperin, jotta en vaan ainakaan siinä tule mokanneeksi. Kuivaan hysteerisesti oljensulatusmukia ja selostan jotain typerää, ettei home ole hyväksi siittiöille.

Jatkamme näyttöä kahvipöydässä katseltuamme lehmät uutta jalostussuunnitelmaa varten. Ei minusta enää tunnu tentiltä, kun juttelun lomassa Stina kyselee tärkeitä seikkoja siemennykseen liittyen. Latelen ne kuin vettä vain, olenhan jo käynyt kurssin kahdesti ja itselleni tekemän lupauksen mukaisesti opetellut kaiken - vaikkakaan opettelu ei ollut vaikeaa myöskään kurssilla niin hyvien opettajien opettaessa ja täydellisten kurssikavereiden kanssa!

Jo seuraavana perjantaina - taiteiltuani videot hermostuneena Sinin tabletilta tietokoneelle, todettuani siemennykseni kestäneen ikuisuuden sijaan vajaan 2 minuuttia, ja lähetettyäni ne sähköpostilla tutkintotoimikunnalle - minulle soitetaan, että näyttöni on mennyt läpi. "Siemenen käsittely on sujuvaa ja asiallista, samoin siemennys ja puhdistus." Tuuletan villisti ja iloitsen etapista. Saan kuulla, että paperit tulevat vasta tammikuun lopulla, mutta minua on jo helpottanut tieto, että osaan!

Kuljen innoissani navetalla. Tiiraan lehmien häntiä ja häpyjä ja etsin merkkejä limasta, verestä ja muista merkeistä. Kirjoitan havaintojani ja tarkastan muiden tekemät havainnot. En melkein millään malta odottaa, että todella ja oikeasti pääsisin siementämään ja oppisin sitten lisää joka kerta. Lasken päiviä, jolloin Karriikalle ei pitäisi tulla uutta kiimaa, ja toivon kovasti sen tiinehtyneen. Kun aikanaan teemme tiineystarkastuksen, ja ultraäänilaitteen ruudussa näkyy itsesiementämäni vasikka, aion tuulettaa ja riemuita villisti. En melkein millään saata odottaa ensi syksyä, ja sitä, että omasiementämäni lehmät alkavat ehkä sitten poikia. Odotettavaa on tuplasti, sillä meillä on uusittu kaikki sonnivalinnat, ja odotukset ovat korkealla.

Odotellessani papereita ja merkatessani lehmien kiimoja muiden töiden ohessa ihmettelen, miten nurinkurisesti Faba pitää "omistaan" huolta. Kun olimme asiakkaita ja teetimme jalostussuunnitelmia, asiat tehtiin kuin vasemmalla kädellä ja minulle naureskellen, kun en ollut perillä, saati kiinnostunut käytettävien sonnien nimistä - vaikka osasin kertoa jalostustavoitteeni jo nuorena emäntänä 18 vuotta sitten - mutta nyt kyllä kiinnostaa, kun lakkasimme käyttämästä Faban seminologien palveluita. Mieheni vastaa puhelimeen, jossa seminologien esimies tahtoo tietää, miksi emme ole käyttäneet seminologia yli kuukauteen. Mieheni puhuu siemennyskurssistani, mutta ei ymmärrä sanoa, että olemme säästäneet kiimaisia lehmiä minun siemennettäväkseni. Että olisi siementämättömiä lehmiä heti käydä käsiksi kiimoihin, kunhan lupa heltiää. Enkä se saapuu jo ensi viikolla ja sitten minulla pitää kiirettä. Erityistarkkailulistassa on ainakin 10 nimeä, ja onhan minun tarkkaan syynättävä, ettei Karriikka uusi kiimaansa ylihuomenna.

*

Pienestä se on joskus kiinni ihmisen onni ja innostus. Pienistä sydämellisistä teoista on elämä rakennettu, rakkaudella omia töitään tekevät ja suurella ymmärtämyksellä ihmisiä kohtaavat ihmiset ovat tämän maailman onni ja pelastus. Huitin Holstein ( Alta Finland, HH Embryo Oy ) ja sen ihanat sydämelliset omistajat ja työntekijät, sekä kurssimme upea porukka pelastivat minun karjailoni pitkän sairasloman jälkeen,

Sydämen pohjasta kiitos.

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Kutsumusammatissaan oleva lypsykarjatilan emäntä kertoo elämästään ja eläimistään :)

  • Tagipilvi