kuumia kyyneleitä. Vavahdukset ravisuttavat kehoani, kun nyyhkytän, vaikka tiedän, että minulla ei ole mitään hätää. Mummo silittää hiuksiani ja sanoo lempeästi, mutta tiukasti: -Nyt nukutaan. Kyyneleet kuivuvat tyynyyn ja mummo silittää edelleen. Pitkiä, hätäilemättömiä kädenkaaria pitkin hiuksiani, jotka silkkisinä lipuvat mummon työtä nähneiden sormien alla. Hengitykseni tasaantuu ja nukahdan ennenkuin huomaan mummon lopettavan.

Tuvan kello tikittää tutusti ja lempeästi vielä silloinkin, kun havahdun yöllä. Tiedän, että minun on tässä hyvä, maailman paras olla.

*

Itken kuumia kyyneleitä. Vavahdukset ravistuttavat kehoani, kun nyyhkytän, vaikka tiedän, että mummolla ei ole enää mitään hätää. Kaikki kivut, hätäännys, muistisairauden tuomat ongelmat ja aukot ovat poissa, ruumiin vajavaisuuksilla ei ole enää väliä, mummo on vapaa.

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
~ Aila Meriluoto ~

Ei mikään voi kuolla. Ei rakkaus voi kuolla. Ei rakkaus ole kuollut, se jäi. Mummo on mukanani joka askeleella, joka kyyneleessä, elämäntehtävässäni, karjassani, lapsissani, arjessani. Mummon rakkaus siivitti minut tähän asti, se siivittää elämäni myös eteenpäin.

Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja ne humisevat lastenlastensa yllä
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.

-Eeva Kilpi-

Minun mummoni on sekä kukkaniityt, heinät että puu. Minun mummoni on suuri puu, sen syvälle ulottuvat juuret, paksut, kantavat oksat ja ylväs, rehevä lehvästö, joka yltää Taivaaseen saakka. Minun mummoni on rakas. Aina. Minun mummoni kuoli viime yönä ja minua ei kukaan silitä, kun minulla on paha mieli, mutta minä tiedän, että mummon on nyt hyvä, maailman paras olla.

*

Silitän mummon hiuksia, nyyhkytän. Silitän ja kosketan vielä lämmintä poskea. Sanon nyt katkeilevalla äänellä, niinkuin niin monesti viime vuosina mummolle: - Minun rakas mummo. Silitän hiuksia, silitän, koska tiedän, että en koskaan enää katso noihin rakkaisiin kasvoihin. Katson lempeää, mummolle ominaista, tyytyväistä, nöyrää ilmettä. Hymynkaretta suupielessä, levollisuutta. Sipaisen poskea ja nyyhkytysten välistä sanon: -Kiitos ihan kaikesta. En ole koskaan tarkoittanut mitään enempää kuin tätä.