vaivalloisesti mieheni ajaman mönkijän kyytiin. Mies selittää, ettei ole löytänyt Eetvartti-sonnia eikä hiehoja mistään. Niillä on omatoimisena laidunalana melkein 10 hehtaaria ( sillä ovat särkeneet väliaitoja ), mutta sekään ei niille ole riittänyt. Kutsun Sulon mukaani, sillä minua jännittää mennä etsimään sonnia, joka ei karsinassa räpäytä silmäänsäkään, jos sitä yritän väistättää, saati, että se perääntyisi. Olenkin jo useasti vaatinut Eetvarttia teuraaksi, mutta mies ei ole vielä suostunut, sillä se tiineyttää hyvin ja vasikat ovat olleet reippaita.
Ajamme mönkijällä laitumelle ja ensin katsastamme virran yli naapurin puolelle. -Eivät kai ne olisi tuonne uineet? Laitumella käyskentelee hajallaan lauma ilmeisesti ummessaolevia lehmiä. Yksi lehmä makaa ja näyttää siltä kuin sen kyljessä olisi vasikka. Zoomailemme kännykkäkameroillamme ja yritämme saada selville, onko laitumelle oikeasti syntynyt vasikka. Täyttä varmuutta emme saa, mutta mies päättää soittaa silti lehmät omistavalle isännälle.

Kun vieras isäntä on informoitu mahdollisesta vasikasta, lehmä nousee pystyyn ja varmistuu, että sillä on vasikka. Jatkamme mönkijällä matkaa ja minä kauhistelen kiviä, joissa kone keikkuu. Pääsemme tasaiselle, viljellylle pellolle, mutta koska naudat ovat rikkoneet metsän rajaavan aidan, meidän on jätettävä mönkijä ja mentävä jalkaisin. Sadattelen mielessäni kulkiessani miehen perässä märässä metsässä. Välillä joku risu huitaisee naamaani tai meinaan kaatua jalkani juuttuessa risukkoon. Otan kännykällä kuvan ja koppaan käteeni paksuhkon tukevan kepakon.

Nautoja ei meinaa löytyä mistään, ja kumarrun välillä syömään metsämansikoita ja vadelmia. Jään isännästä jälkeen, eikä Suloakaan näy. Kutsun sitä ja pian se jo tuleekin luokseni. Heti on turvallisempi olo.

Pian esikoinen huutaa: -Tiällä ne on!!! ja kuulen niiden lähtevän juoksemaan metsä ryskyen. Pian jo huomaan Eetvartin korkealla keikkuvan pään, ne tulevat suoraan minua kohti. - Voi apua! huudan ja lähden puolijuoksua eteenpäin. - Ne tulloo tänne!!!!! kiljun. Olen kuin magneetti, sillä Eetvartti varmaan tietää, että minua pelottaa. Sulo syöksyy heinikosta ja kääntää lauman kuitenkin hyvissä ajoin ennen minua toiseen suuntaan. Sen varma ja soinnikas haukku kiirii metsässä ja nautalauma katoaa näköpiiristäni.

Kiirehdin pellolle ja tarkoitukseni on istahtaa mönkijän päälle. Sillä pääsisin tarvittaessa ajamaan pois, ja ainakin kerran aikaisemmin Eetvartti on mönkijää väistänyt. Sillä esikoinen sai sen edelliseltä karkureissultaan takaisin laitumelle. Ajan mönkijällä keskemmälle peltoa ja keskityn kuuntelemaan metsästä kuuluvia ääniä. Käännyn ympäri, kun silmäkulmassani näkyy pieni liike, vaikka mitään ei kuulukaan. Sulokin sen huomaa ja se valpastuu. Sonni ja hiehot ovat saapuneet kuin salaa metsästä pellon reunaan takanani.

- Ne ovat täällä, soitan miehelle. Siinä samassa Eetvartti lähtee juoksuun tiukasti minua tuijottaen. Hieholauma seuraa kuin huntuna kahta puolen sonnia. Sonnin askel on kevyt ja silmässä on tarkka sihti. Käynnistän mönkijän ja karjun miehelle puhelimeen. - Kohti se tulee, nyt se tulee, se tulee minua kohti suoraan, kohta se on täällä. Apua, auttakaa!!! Mies antaa ohjeita puhelimessa ja käskee minun ajaa alta pois ja mennä kiireesti sulkemaan portin läheltä pihaa.

En pääse mihinkään, sillä nautalauma lähestyy. Tunnen itseni pieneksi käynnissä olevasta mönkijästä huolimatta, sillä Eetvartti on iso ja se tuijottaa suoraan minua juostessaan kohti. Ajan mönkijällä, mutta siitä ei ole mitään apua. Eetvartti ei aio väistää eikä päästää minua ohi. Se vyöryy viistosti minua kohti, ja karjun puhelimeen lähes paniikissa. Kun Eetvartti on minusta noin viiden metrin päässä, pieni vikkelä livahtaa ohitseni ja päästää ilmoille vakuuttavan haukun. Sulo - jolla ei ole minkäänlaista paimennuskoulutusta - syöksyy hirven lailla askeltavan sonnin ja minun väliin ja haukkuen kääntää lauman minusta poispäin. - Superhienosti toimittu, hieno Sulo, tossssi hieno! kehun, ja samalla kiihdytän mönkijää kovempaan vauhtiin. Sulo juoksee rinnallani ja jo ennen minua se huomaa, että nautalauma on taas tulossa eteeni kukkulan kierrettyään. Sulo kiihdyttää ja kaartaa haukkuen nautojen eteen. Naudat kääntyvät, juoksevat rikkoontuneen aidan yli omalle puolelleen ja Sulo kyydissää ne avoimesta portista ponipihattoaitaukseen asti.

Minä ajan kuin viimeistä päivää, enkä huomaa heinikon alla olevaa, edelliskynnön jäljiltä kunnolla tasoittamatta jäänyttä vesivakoa. Ajan siihen mönkijällä täyttä vauhtia, ja melkein putoan. Oikea olkapääni tuntuu vääntyvän, ja polveni kolahtavat mönkijän etulokasuojia vasten. Päästän ääneen painokelvottomia sanoja, ja kiihdytän mönkijän päästäkseni portille sulkemaan sen. Sulo jolkottelee luokseni ja kehun sitä. Se tuntuu tietävän, miten hienosti teki, ja suuret kehut tuntuvat jo vaivaannuttavan sitä. Se oikaisee ryhtinsä ja katsoo suoraan silmiini. "Tottakai. Ole hyvä. Siksi minä olen." se tuntuu sanovan, ja kyynel vierähtää poskelleni. - Hyvä Sulo, kiitos, sanon ja tarkoitan sitä todella. Sonni tuijottaa minua pää korkealla, mutta enää minua ei pelota. Sulo on minun kanssani.

**

On onni, että on Sulo! Sulo tuli minulle äitienpäivänä 2011, ja silloin se painoi alle 500 grammaa. Se oli orvoista pennuista pienin, ja aluksi kannoin suurta huolta, alkaako sen paino nousta. Kuitenkin siitä kasvoi ottoäiti-Wiiman hoidossa pentueensa suurin. Jo pienestä asti se kiinnitti huomioni ja tavoitteli huomiotani. Se istui vieressäni muiden pentujen leikkiessä keskenään ja esittelinkin sen usein pennunkatsojille: "Tässä on Sulo. Meillä on suhde." Suhde Suloon syveni pentujen kasvaessa. Kuitenkaan en ollut suunnitellut jättäväni sitä kotiin, arvelin neljän koiran olevan jo riittävästi, ja uros narttulaumassa ei ajatuksena houkutellut. Sulo kuitenkin erinäisten ajatuskuvioiden vuoksi jäi, ja sen pitikin jäädä. Useat tapahtumat sen pentuaikana ja myöhemmin ovat vahvistaneet sen, että se kuuluu tänne. Me kuulumme toisillemme!

Suloa ei ole kovinkaan kovasti tarvinnut kouluttaa - tai laiskuuksissani en ole tullut kouluttaneeksi. Toki olemme koko ajan eläneet sitä elämää, jollaista tahdon elää, ja olen vahvistanut niitä asioita, joita toivon Sulon tekevän. Olen tehnyt sille hankalaksi tai lähes mahdottomaksi toteuttaa sellaisia asioita, joita en sen tahdo tekevän ja kehunut vuolaasti niistä, joita se tekee mielestäni oikein. Paimennuksia emme ole ollenkaan opetelleet, enkä pysty käskemään sitä kuljettamaan nautoja sinne enkä tänne. Sulo toimii kuitenkin itsenäisesti ja omaa intuitiotaan käyttäen, ja on jo useaan otteeseen todistanut olevansa täysi paimenkoira. En epäile hetkeäkään, etteikö Sulo seisoisi minua puolustamassa minkä tahansa vaaran uhatessa.

Vaatimaton Sulo ottaa vastaan kehuja urotyönsä jälkeen!