syvään. Kuuntelen, kuinka mieheni kertoo, ettei Kassu hengitä navetalla hyvin. Lomittaja siitä oli kertonut, mutta eihän hän muistanut minulle heti aamulla kertoa. -Voi hyvänen aika, sanon. -Olisit kertonut, se pittää heti tarkistaa. Ei kuulosta normaalilta. Voi Kassu, huokaan ja silmiini kihoavat ensimmäiset kyyneleet.
Kävelen navetalle ja löydän Kassun vakiopaikaltaan nuokkumasta. Se kohottautuu kättäni vasten ja aloittaa jo ruosteiselta kuulostavan vanhan kissan kehräyksensä. Silitän sitä sen puskiessa kättäni vasten ja tuijottaessa suoraan silmiin isoilla pyöreillä silmillään. Pian se alkaa, hengitysvaikeus, ja näen kuinka jo kuihtuneen kissan kyljet kohoilevat voimakkaasti sen yrittäessä pusertaa ilmaa keuhkoihin ja sieltä pois. Se on selkeästi onnellinen saamastaan huomiosta ja varnii tassuillaan alustaansa. Rytmi katkeaa köhäisyyn, ja minä valitsen jo toisella kädelläni eläinlääkärin numeroa. Tuttu lääkäri vastaa melkein heti ja kuiskaan vanhalla kissalla olevan hengitysvaikeuksia. -Luulen, että on tullut Kassun aika, sanon hiljaa ja saan ajan tunnin päähän.
Poika nappaa Kassun kainaloonsa ja kissa painautuu poikaa vasten niinkuin aina viimeisten 19 vuoden aikana: luottavaisena ja varmana siitä, että tämä on hyvä paikka. Kissa ja poika, samanikäiset, ensimmäistä vuottaan lukuunottamatta elämänsä yhdessä eläneet, toisilleen tutut.
Nappaan kuljetuskopan, sinne puhtaat pehmusteet ja laitamme Kassun koppaan rauhoittumaan. Matkalla eläinlääkäriin Kassu rauhoittuu ja hengityskin näyttää paikallaan ollessa helpommalta. Sallin itseni ajatella pienen ajatuksen: entäs jos sittenkin vielä...
Eläinlääkäriasemalla odotamme hetken odotushuoneessa usean koiran kanssa. Iso koira saapuu omistajineen odotustilaan kuola toisesta suupielestä roikkuen, ja muutamassa hetkessä koko odotushuone on tiheää löyhkää täynnä. The koirahaju, ajattelen ja sisuksia kääntää. Meidän koirat haisevat tämän rinnalla kukkasille ja joskus navetalle, ajattelen, ja katson, kuinka Kassu hakee asentoa kopassaan.
5-vuotias istuu totisena vieressäni ja katselee koiria. Välillä hän vilkaisee huolestuneena minua ja puserran pienen hymyn tyttöni katsekontaktista. Tytön kasvot siliävät ja hengitys tasaantuu. Kaikki on hyvin.

Meidät kutsutaan huoneeseen numero 1. Kassu, kissa Kasperi, ikuinen numero 1 pääsee tutkittavaksi ykköshuoneeseen. Nostan kopan pöydälle, avaan verkko-oven ja Kassu venyttelee itsensä pöydälle. Kehräys alkaa samantien, hengitys on vielä rauhallista ja vaivatonta. Kassu nostaa häntänsä ylös ja kiertää pöydällä, tähyää sivupöydille ja meinaa hypätä. -Älä lähde Kassu, älä. Ole vain siinä, sanon ja silitän. Otan Kassusta videon, kun se puskee kättäni vasten. Viiden minuutin kiertely alkaa jo näkyä hengityksessä. Kyljet puskevat ja pumppaavat, kehräyksen lisänä kuuluu metallisen pihahtava, kilahtava ääni.Vaikea on hengittää. 
Kesken silitykseni Kassu kääntyy, tassuttelee pöydän päässä pöytään nojailevan tyttäreni luo, työntää kuononsa aivan nenään kiinni ja katsoo suoraan silmiin. Tyttö nostaa hartaana kätensä kissan poskille ja liu'uttaa kädet pitkin kissan kylkiä. Jotain ne siinä puhuu, en kuule mitä. Kyyneleet vierivät, ja pyyhin ne pois. Sitten Kassu kääntyy, astuu muutamat askeleet ja kiertyy kerälle kuljetuskoppaan. Kun katson sen perään, se näyttää vinkkaavan minulle toista silmäänsä. Enää se ei tahdo tulla kopasta pois.

Eläinlääkäri saapuu, kuuntelee vakavana ja kertoo sen, minkä minä jo tiesin: Kassun aika on tullut. Hän pistää ensimmäisen rauhoittavan piikin pidellessäni Kassua, mutta Kassu ei värähdäkään. Silitellessäni sitä se liukuu hiljaa pöydälle makuulleen, tuijotettuaan minua avoimin silmin ensin herkeämättä. Pelkäämättä, kyseenalaistamatta. Hoitajat kysyvät, tahdommeko me olla läsnä, kun Kassu lähtee. Murrun täysin ja sopertelen käsittämättömiä. Lopulta katson kättäni puristavaa 5-vuotiasta ja kuivaan kyyneleeni sekä päätän mennä odotustilaan odottamaan. Minä olen näitä lähtöjä nähnyt, mutta lapsi ei. Parempi ehkä odottaa muualla. Kerron kuitenkin haluavani nähdä Kassun vielä ennen kuin lähdemme pois ja valitsemme vielä siinä Kassun vieressä meistä mieleisimmän tuhkauurnan rakkaalle ystävälle.

Itken häpeilemättä myös odotushuoneessa. Itken perheenjäsentä, ystävää, inhimillistä suhdetta, joka on kestänyt pitempään kuin mikään seurustelusuhde, pitempään kuin avioliittoni. Kuvailen myöhemmin Kassun kanssa vietettyä aikaa pisimmäksi ihmissuhteeksi, joka minulla on ollut - ja kyllä lämmin suhde eläimeen onkin ihmissuhde. Oman ihmisyyden mitta. 

Tyttäreni kasvot pusertuvat kyyneliin. -Me itketään Kassua, äiti. Kassua saa itkeä.
-Niin itketään. Se oli hieno kissa ja sitä saa itkeä, mutta nyt sillä on hyvä olla, vastaan ja silitän tyttären kättä. Tytär lohduttaa minua vähintään yhtä paljon kuin minä häntä. Meidät kutsutaan katsomaan Kassua huoneeseen, siihen ykköseen takaisin. Kassu makaa kyljellään kanyyli vasemmassa tassussaan. Se on jo lähtenyt ja Kassun aika on ohi. 20 vuotta pientä, uskollista urheaa kissaa meidän ja muiden iloksi, 19 vuotta minun ja esikoiseni mukana, kolmessa eri kodissa asuessamme. Lepää rauhassa, uskollinen rakas Kassu!

Maksan tiskillä isot rahat Kassun viimeisestä matkasta. Niitä ei nyt lasketa, sillä mitään ei voi tehdä nyt toisin.Lähdemme kotiin silmät itkusta punaisina tyhjän kopan kanssa. Kassu lähtee vielä reissuun ja palaa kotiin tuhkauurnassa ja kauneimpana kesäpäivänä sen tuhkat sirotellaan sen lempipaikoille maatilallamme. 

Kassun muistoa kunnioittaen - se oli aikanaan luonnosta harhailemasta emonsa kanssa löytynyt nuori pentu - jatkan kodittomien kissojen hoitamista ja niille kotien etsimistä Hätäapukissalassani ja toivon voivani olla mahdollistamassa uusien tällaisten inhimillisten pitkien suhteiden muodostumista.

Kassu ja esikoispoikani kesällä 2014 . Kuvasta lämmin kiitos Sinulle Tuuli Jääskeläinen.

Rakkaus säilyy.