miettimästä päästyänikin, miten ihmeessä ne sen tekevät? Miten ihmeessä lehmät kasvavat liian isoiksi, ja niiden on lähdettävä kaupunkiin. "Kaapuntiin", niinkuin mummo sanoo. Mummolan siatkin ovat kasvaneet liian isoiksi, ja kuljen tyhjässä sikalassa, jossa hetki sitten oli röhkiviä vaaleanpunaisia möhkäleitä, joille kaadettiin puukaukaloihin makeantuoksuista mössöä. - Tiiätkö, mikä on se, mitä ee syö siat, johon ee koske koerat?, ukki oli minulta kysynyt, kun sikoja ruokittiin, enkä osannut vastata. - Suola, suola se on, kuule. Ja immeiset syöp sitä sittä ihal liiannii kanssa.

Ja minä vain mietin, menivätkö siat sontaluukusta, ja miten viisaita mummo ja ukki olivatkaan, kun ymmärsivät lähettää possut kaupunkiin ennenkuin olisivat olleet niin isoja, että olisivat rikkoneet navetan tai eivät olisi mahtuneet ovistakaan ulos. Pelkkä mielikuvituskin asiasta - lattiasta kattoon yltävästä siasta - puistattaa.

Lehmien lähtö ei mielessäni ole niin dramaattinen. Pystyn helposti näkemään, kuinka Almu, Valma ja Viola nousevat navetan edessä kahdelle jalalle, ottavat molempiin etujalkoihinsa, noh, käsiinsä kapsäkit ja lähtevät kävelemään kuin ihmiset, herraskaisina kapsäkit käsissään pitkin mummolan keskeltä ruohottunutta tietä, joka kaartuu järvenrantaa myötäillen ja katoaa sitten Pikkumehtään. Jaksavatkohan lehmät kävellä kaupunkiin asti, vai pitääkö niiden hypätä linjakkaan kyytiin?

Senni lähtee myös aikanaan kaupunkiin, samoin serkkuni nimikkosonni Santeri, jonka kolistellessa reunaparressa aina vähän pelkään. Sitten minulle kerrotaan, että Senni on tullut lihoina takaisin, ja minulle valkenee karmea totuus kaupunkiin lähtemisestä. Eihän ne huviretkelle sinne mene, ei tosiaankaan. Päätän, että Sennin lihaa en ikinä syö, mutta pistelen hyvillä mielin jauhelihakastikkeet ja paistit, kun minulle ei kerrota niiden alkuperää.

**

Teen päätöksen raskain mielin. Itkettää jo ajatuskin. Ei minulle yleensä tee pahaa tehdä teuraaksilähettämispäätöksiä, sillä se on lehmänpitäjän elämää, mutta tämä tuntuu vaikealta. Ja kun niin monista vaikeuksista on aina selvitty. Aina on saatu jatkoaikaa, sairaus parannettu ( paha utaretulehdus, joka levisi yleistulehdukseksi ). Aina on tiinehtynyt, sitten lopulta. Kun klikkaan OK teurastamon järjestelmään, minulta tulee ensimmäinen itku.

Ulla tuli meille eläinlääkärin vinkistä. Se eli lemmikkinä hevostallilla, ulkoili hevosten kanssa ja eli lemmikkivasikan elämää, kunnes kasvoi isoksi ja sen omistaja halusi tarjota sitä sellaiseen paikkaan, jossa se voisi olla ihan kunnollisena lehmänä: saada vasikoita ja lypsää. Rakastuin Ullaan ensisilmäyksellä. Ensimmäisen vuoden se asui meilläkin tallissa ja ulkoili joka päivä hevosten kanssa tarhassa. Sitä talutettiin kuin mitä tahansa ratsua, mutta ratsun virkaa muuten se ei toteuttanut. Ensimmäisten meillä havaittujen kiimojen tultua se siemennettiin ja se tuli helposti tiineeksi. Se poiki lehmävasikan, Tuulin, ja toisen lehmävasikan Ullan Usvan, joista Tuuli ei millään tullut tiineeksi ja Usva myytiin, kun kuviteltiin meillä olevan vielä aikaa saada Ullalta lehmävasikka. Kolmas vasikka ja kaikki sen jälkeen olivat kuitenkin sonneja, ja odotettua lehmäjälkeläistä ei Ulla karjaamme jättänyt. Kun tuli aika laittaa Ulla lehmien mukaan laitumelle, jännitin kovasti, miten pienikokoinen lappalaislehmä pärjää suurten lajitovereidensa porukassa. Huoleni oli kuitenkin turha, sillä Ulla pinkoi ketterillä koivillaan rettelöitsijöitä karkuun ja pikkuhiljaa se hivuttautui arvoasteikossa lähelle huippua. Ulla tuli kutsuttuna navettaan juoksujalkaa, ja sillä oli oikeutena saada pitää kaulapantaa ilman riimua laitumella... Kuljimme Ullan kanssa monet Vasikkasavut-tapahtumat, ja moni kävi sitä katsomassa meillä. Valokuvaaja Kirsti Hassinen otti Ullasta ja sen vasikasta Viimasta paljon kuvia eri vuosina, ja olipa Ulla kuvissa KaksPlus-lehdessäkin tyttäriemme kanssa...

Tekstiviesti on ilmoittanut, että karja-auto on tulossa. Olemme mieheni kanssa kaksin kotona, pienet lapsemme seuranamme, emmekä voi mennä molemmat laittamaan lehmiä autoon. Arvomme, kumpi meistä menee, ja lopulta en kestä jäädä pois. Minun tulee saada hyvästellä Ulla. Ensin on vuorossa Renate. Talutan Renatea, joka ottaa käytävällä juoksuaskelia ja kellahtaa kumoon mutkassa. Voi mahdotonta, huokaisen ääneen ja kehotan Renatea nousemaan. Renate on täysin palvellut lehmä, luottolehmä, jonka tyttäriä on karjassa ja joka on lypsänyt hyvää maitoa monta monituista vuotta. Nyt terveys renkkaa sen verran, että on parempi päästä pois.Eikä minua edes itketä yhtään.

Saattelen Renaten lastaussillalle ja sanon teuraskuskille, että kohta minua itkettää. -Itken silmät päästäni, rakkain lehmäni lähtee, kerron, eikä kuljettaja halua katsoa minuun päinkään. Kuvittelenko vain, vai naurattikohan häntä vähäsen? Ihan sama, ajattelen. Se on ihmisen itsensä menetys, jos ei ole päässyt solmimaan läheistä suhdetta eläimeen. Haen Ullan. Otan samat violetit päitset, joita Ullalla on aina käytetty. Niistä roikkuu nykyisin valkoinen pehmeä naru, Ullan nuoruudessa se oli sininen, ja ihan ensimmäiset päitset olivat mustat, muistan. Pujotan päitset Ullan päähän ja avaan kaulapannan. Ulla seisoo kärsivällisesti, kun näperrän itkun kirjavoittamin käsin päitsen soljen kiinni.  - No niin, Ulla, lähdetään taas, sanon muka reippaasti ja niiskutan jo ääneen. Itku kirjoo poskeni, takkini ja roiskuu silmälaseihini ja Ulla kävelee perässäni rauhassa, arvokkaasti. Ulla ei epäröi yhtään tallin ovella, talli on sille tuttu ja kanssani kävely on sille sitä sen tuntemaa oikeaa elämää. Teuraskuski odottaa ovella ja minä nyyhkin ja niiskutan. Riisun Ullan päitset lastaussillan alussa ja se seisoo kärsivällisesti kuin odottaen lisäohjeita. seison sen vierellä ja taputan sitä lavalle. - Mene Ulla tuonne autoon, mene Ulla, sanon. Ulla menee, ponnistelee lastaussillan lipsuessa hieman sorkkien alla, mutta menee. Vilkaisee minua yhden kerran, kuin kysyäkseen lisävarmistusta menemiselle. - Mene vain Ulla, mene siihen Renaten viereen.

Laitan käden kasvoilleni ja nyyhkytän. Kyyneleet ovat kuumia ja niitä on aivan liikaa. Selitän jotain käsittämätöntä, vaikka olen ihan varma, että kuski ei ymmärrä. Selitänpähän vain, itselleni. Kun takaportti on suljettu, kiipeän vielä silittämään Ullan kannikkaa ja kiitän sitä ääneen. - Kiitos Ulla kaikesta. Kaikesta! Huomaan hymynkareen kuljettajan suupielessä, vaikka taitavasti se sitä yrittää peitellä. Naurakoot. Minun elämäni lehmä on teuraaksi menossa ja yksi kehtaa nauraa.

Allekirjoitan paperin ja ojennan sen kuskille ylös ohjaamoon. Tunnen itseni pieneksi ison auton vieressä ja taistelen, etten juoksisi auton taakse, painaisi nappia ja toista, laskisi laskusiltaa ja ottaisi Ullaa takaisin. Seison vain ja pyyhin kyyneleitä, sillä tiedän, että vanhan lehmän elämä on parempaa muistoissa kuin parressa. On ollut aika ennen Ullaa, Ullan kanssa ja Ullan jälkeen. Maailma on parempi, kun siitä on saanut kulkea matkan Ullan kanssa.

Ulla ja tytöt kesällä 2004

Ulla ennen laitumelle laskua 2010

Ulla laitumella 2010

Palaan muistoissani Ullan kanssa vietettyihin kesiin, sen poikimiin vasikoihin - joista ainakin yhden se tekaisi keskelle 4H-eläinleiriä!  -  ja tiedän, ettei kukaan voi minulta näitä muistoja viedä pois. Ullan itkut on itketty, ja sydämessäni on tilaa seuraavalle Suurelle Persoonalle, joka saa luvan erottua valtalehmistä omalaatuisuudellaan. Pian on aika ilon... ja se on sitten ihan kokonaan uusi tarinansa, toivottavasti pitkä tarina.