auton takapenkillä ja lasken katuvalojen välähdyksiä. Kaivan pussista jo kolmannen pikkuleivän, käteeni sattuu ässä-keksi, mutta tunnistan sen vasta suussa. Haarukkaleivät ja vaniljapalat jo söin ja pian pyydystän pussista viimeisetkin muruset suuhuni. Ollaan vasta Paloisvuoren alla menossa, mutta kaikki mummon antamat matkaeväät on jo syöty. Hyvähän se onkin, sillä kohta uni jo kutsuu täyden päivän päätteeksi, vaikka kotiin on vain puolen tunnin matka. Nukahdan ja uneksin omista lehmistä, elämästä eläin- ja lapsikatraan kanssa.

**

Ajelen jännittyneenä 5-tietä kohti Heinolaa. Navigaattorin lukemat pienenevät sitä myöten, kun auto nielee kilometrejä. Meidät ohitetaan monta kertaa, kun köryyttelemme hevoskoppi perässämme kahdeksaakymppiä. Vilkuilen taustapeilistä ja pistän merkille, että suurin osa ohi ajavista autoista on harmaita farmariautoja. "Toivottavasti navigaattori ei ohjaile teitä pikkuteille", tekstailee emäntä minulle kännykkään ja minä tarkistan kääntyessämme, että osaamme oikealle tielle. Matka hupenee pienen, kiemuraisen asfalttitien alkuun ja navigaattorin ilmoittaessa "Kahdensadan metrin päästä olet saapunut päämäärään" silmiemme eteen avautuu peltomaisema, jota tähdittävät maailman kauneimmat olennot: kaksi nuorta kyyttöä ja lapinhieho. Tyttäreni pidättää hengitystään ja kuiskailee: "Onko se tuo, onko se tuo?"

"Ehkäpä se ON joku noista, en tiedä. Olemme kuitenkin tainneet saapua oikeaan paikkaan."

Käännän auton pihaan ja ajan navetan eteen. Silmäni kostuvat, kun navetan ovessa on Suomen Alkuperäiskarjan kaunis merkki. Ensimmäisenä meitä tulee tervehtimään suuri, innokas koira. Se nuolaisee poskea ja häntä vispaa mahdottomasti. "Taidat olla ystävällinen." sanon sille enemmän toteamuksena kuin kysymyksenä ja nousen autosta. Matka on vähän jäykistänyt nuoruuteni ratsastusvammana kantamaani lonkkaa ja nilkutan hieman kulkiessani tervehtimään emäntää. Kättelemme, ja käännyn katsomaan laitumelta meitä katsovia uteliaita. "Onko se joku noista?" kysyn ja silmiini tulvahtavat kyyneleet. Itken jo emännänkin puolesta: hän hyvästelee, minä tervehdin!

Se ON yksi niistä. Keskimmäinen. Se pienin. Niin kaunis. Niin täydellinen. Jo rakas!

Ilotar keskellä.

Menemme aitaukseen katsomaan ja saamme kolme uteliasta ja ystävällistä lähellemme. Hiehot pääsevät halutessaan hyvin kuivitettuun karsinaan ja niiden reitti on hyvin hiekoitettu, ei tippaakaan märkä. Esimerkillistä ja ihanaa! Emäntä huokuu rakkautta eläimiään kohtaan ja Taavi-koira aloittaa leikin lappalaishiehon kanssa. Hupaisalta näyttää, kun koira leikkii itseään niin paljon suuremman naudan kanssa. Ovat selvästi kaverit, ja välillä Taavi nuolaisee ystäväänsä turvasta. Hellästi.

 

En haluaisi pitää kiirettä, mutta ehdotan papereiden tekoa ihan vain sen takia, että matka takaisin kotiin on pitkä ja päivä kuluu. Emäntä ehdottaa kahvia ja juuri kun ehdin ajatella, että saisinpa nähdä Ilonan emän, emäntä kysyy, mennäänkö sittenkin navettaan. "Mennään!"

Astun sisään karjakeittiöön ja muistot tulvahtavat mieleeni. Sama tuoksu, sama emalipäällysteinen lattiakaivon ritilä, voimakkaasti lattiakaivoon kalteva lattia. Kaikki tarvittavat siististi juuri niille tarkoitetuilla paikoillaan. Upeaa. Ihastun. Rakkauden, joka tässä navetassa asuu, voi tuntea ihollaan ja se tunne pakahduttaa. Koen olevani etuoikeutettu, kun minä saan Ilonan ja pääsen kulkemaan sen kanssa elämän matkaa.

Astumme navettaan ja Suometar - Ilonan emä - tuntuu osoittavan mieltään. Saan kuulla sen tarinan ja iloitsen, että sillä on niin isosti ymmärtävä emäntä. Tapaan myös ihanat lapinlehmät navetassa ja Ilonan siskon Asterin. Pyydän Suomettarelta lupaa ottaa valokuvaa muistoksi, ja tuo puhetta ymmärtävä ja myös ihmisille jutteleva lehmä päättää suostua pyyntööni tulla kokonaan näkyviin kääntämällä päänsä kohti minua. Vähän pitkin naamoin, mutta kuitenkin, taisi äiti-Suometar antaa luvan tytär-Ilonalle lähteä meidän mukaan... Onneksi emäntä oli jo keskustellut asiasta lempeästi ja pitemmän aikaa...

Ihanan Ilonan ihana emä Suometar.

Ja sisko Asteri.

Voisin jäädä tänne navettaan työskentelemään ja elämään. Pieni länsisuomalainen vasikka imee tyttäreni nenää ja tytär nauraa sydämensä pohjasta. Ihania koko navetta täynnä. Suloisemmaksi vielä muuttuu, kun näemme nuoriso-osastolla Isapellan ja Inarin sekä sonnipojat, joiden nimiä en Ilonasta innostuneena saanut painetuksi mieleeni.

Suukkoja.

Isapella.

Menemme sisälle kahville ja keskustelemme, miten ikävä Ilonaa täällä tulee. Otan autosta mukaan ottamani kynttiläsomisteen ja jo eteisessä kaivan sen laatikosta. Se on rakkaudella tehty, ja mieltäni lämmittää, kun siitä tykätään. Kahvilla keskustelemme kaikenlaisesta ja tulen entistä iloisemmaksi. Lämmin tunne leimuaa sisälläni ja olen iloinen, että maailmassa on vielä löytämättömiä ystäviä, ja että tänään löysin niistä yhden!

Yritin tehdä vasikasta Ilonan näköisen.

Ilona tekee sinunkaupat tyttäreni kanssa.

"Kun siitä nyt sanot, äiti kuulee", sanoo emäntä, ja Ilona ammuu käskystä hyvästit syntymäkarjalleen.

Ilona kävelee kunniakierroksen jälkeen emännän perässä suoraan hevoskoppiin paksulle pehkupatjalle. Suljen takaluukun ja emäntä rapsuttaa Ilonaa vielä vähän. "Tuletko pussaamaan vielä?" emäntä kysyy Taavi-koiralta ja Taavi nousee koppiin sivuovesta, kurottaa niin ylös kuin pääsee ja Ilona työntää turpansa pussattavaksi. Tähän rakkauteen ihan pakahtuu.

Matkustan kotiinpäin iloisena, sydän hieman surren syntymäkarjan haikeutta ja pysähdyn monta kertaa kurkistamaan, miten Ilona matkustaa. Ilona matkustaa reippaana ja on aina valmis pusuttelemaan, kun piipahdamme vuorotellen tyttäreni kanssa sitä katsomassa. Kotona se marssii suoraan navettaan, aivan kuin olisi vain piipahtanut poissa ja pienten tervehdysten jälkeen, joihin lypsykarjamme vastaa kuorossa, se käy syömään. Ilo on saapunut navettamme, Ilonan kokoinen elämän matka juuri alkanut.

Kiitos Anneli ja Ari kaikesta rakkaudesta, joita maatiaislehmänne saavat. Kiitos siitä lämpimästä tunteesta, joka oli käsin kosketeltavissa kotonanne ja navetassanne. Ystävyyden kokoinen KIITOS Ilonasta. Rakastamme sitä jo nyt!