tietokonetta ja klikkailen vähä vähältä lehmiä teurastamon järjestelmään. Lehmä nimeltä Älykäs, koska sillä on niveltulehdusta ja se ei voi enää kovin hyvin, "toystorylainen", ihana Ystävä, koska se ei hedelmällisyyshoidettunakaan tullut ikinä tiineeksi ja nyt maito alkaa jo vähetä, Suosikki-rakas, sillä kesken viimeisen tiineyden se alkoi työntää emätintään ulos ja poi'ittuaan sille iski hirveä utaretulehdus. Unnukka, kun se lypsää liikaa ja laihtuu, eikä eläinlääkärikään osannut arvata, mikä sitä vaivaa. Ulriikka, koska siltä ei mene tankkiin kuin satunnaisesti pari neljännestä. Keväällä ostettu Aromi, sillä se ei tullut tiineeksi ja maitokin jo vähänä. Samasta paikasta ostettu Anis, joka kiimailee jatkuvasti ja nyt jo soluttaa pahasti. Pikkuinen, mutta isosarvinen ay-Alku, joka oli niinsanottu täytelehmä, ja jota ei yritettykään tiineyttää sen lypsettyä jo niin pitkän kauden. Toto, jonka utaretulehdus uusi ja kroonistui, eikä maito mene tankkiin, joutuu utareterveyden vuoksi lähtemään, vaikka kantaa vasikkaa. Tuhkimon ilmoitan myös, kaksi neljännestä jo umpeutettu ja tiineystarkissa tyhjä... Varpun lisään teurastamon järjestelmään haikein mielin, sillä se on suosikkini keväällä ostetuista, mutta ei tullut sekään tiineeksi, ei sitten millään.

Selailen Maaseudun Tulevaisuutta ja huomaan ilmoituksen lopettavasta karjasta. Soitan. Mies kertoo lehmistä, kehuu. Luettelee lukuja ja maidon pitoisuuksia. Kiinnostaa. 14 lehmää olisi hyvä lisä poistettavien yhdentoista tilalle, kaksi partta navetassa onkin jo tyhjillään ja aatonaaton tapaturma toi ylimääräisen tyhjän paikan.

Muutaman päivän päästä olemmekin jo matkalla. Mies ajaa, minä nukun tyynyä vasten takapenkillä. Nukun koko 295 kilometrin matkan ja mies herättelee minut paria kilometriä ennen tilaa. Kun pääsemme maatilalle, olen tokkurassa, vasta herännyt. Lehmäkauppoja, ihan sama.

Navetassa meitä tervehtii nupojen lehmien rivi. Keskityn epäolennaisuuksiin, myyjäisäntä selaa papereita, jotka ovat irrallaan hänellä kädessä. Tämä Urhotar on poikinut keväällä eikä se ole todettu tiineeksi, siemennetty sitä on. Tässä on Aamu-usva, myyjäisäntä esittelee ja minusta sillä on nätti nimi. Huomaan takkuisen, jäykästi liikkuvan kissan ja jään pohtimaan sen elämää myyjäisännän luetellessa lehmiä.

Korvamerkitön, kokoruskea lehmä seisoo kuivalantaluorissa ja ojentelee kieltään meitä kohti. - Mikäs tämä on, mieheni kysyy ja myyjäisäntä kuittaa kysymyksen vastaamalla sen olevan niin vanha jo, ettei sitä aiota myydä muualle kuin teuraaksi. Myyjäisäntä selaa papereita ja minä yritän pysyä kärryillä. Huomaan kuitenkin navetan toisessa päässä, mullikarsinassa kääntyilevän hevosen ja jään miettimään, miksi se ei ole pikkupakkassäällä ulkona tarhassa, kuten hevosten kuuluu. Lehmien tuotokset vilahtelevat korvissani, hyviä lukemia.

- Tämä tässä on ollut erikoinen lypsää. Sitä pitää pitää hännästä kiinni, silloin se ei potki, muuten on melko mahdoton, myyjäisäntä tarinoi, mutta minulle ei jää mieleen, onko se Amaryllis vai Anis. - Yrtti on kohta menossa umpeen, myyjäisäntä kertoo, ja viittaa reunimmaiseen lehmään. Kierrämme navetan keskellä olevan seinän toiselle puolelle, astumme lantakourun yli lehmien takapuolelle ja mieheni huomaa kerran poikineen lehmän toisen jalan olevan turvoksissa. - Onko tuolla kipeä jalka? mieheni kysyy. Myyjäisäntä ei ole pistänyt moista merkille ja alkaa kehua lehmien ulkoilleen melkein joka päivä vielä pitkälle talveen. - Voidaan ne päästää nytkin, niin näette, miten ne liikkuvat, hän sanoo ja viittaa ovelle, jonka raosta virtaa viileää huurua. - Ei tarvitse, ei sentään, sanomme kuin yhteen ääneen.- Hyvä jos ovat liikkuneet ja laiduntaneet.

Silmiini osuu pieni, pienenpieni lehmä, jolla on turpeat utareet. - Ja tämä tässä on Aurinko, se poiki toissapäivänä. Ihmettelemme sen pienuutta, ja isäntä kehuu, että se se vasta hyvä lehmä onkin: ei syö paljon ja lypsää kovasti. Vieressään sillä on navetan kaunein otus, holsteinensikko Elsa. Katsastamme myös Elsan vieressä seisovan hiehon, mutta sen poikiminen on niin lähellä, kolmen viikon päässä, ettei myyjäisäntä suostu myymään sitä. Sen sijaan hän esittelee ummessa olevat, joiden nimet eivät jää mieleeni.

Mies ja myyjäisäntä keskustelevat hinnoista. Minä lasken keskihintaa ja pidän sitä korkeana, mutta myyjä ei suostu ensin antamaan tippaakaan periksi. - Montakos tiinettä siinä olikaan? kysyn ja mies selaa papereitaan. Pyydän saada katsoa lehmille suoritetut hoidot, mutta en saa monestakaan selvää merkinnät tehneen eläinlääkärin sotkuisesta käsialasta. Aika monta ultraäänitutkimusta, muutamia utaretulehdushoitoja.

Päätämme ostaa lehmät, ja isäntä luettelee niiden nimet. Ruby, Bahamatar, Aamu-usva, Aurinko ja Elsa jäävät mieleen, muut eivät, enkä jaksa vaivata päätäni sen enempää. Sovimme kuljetuksesta ennen vuodenvaihdetta, kunhan entiset lehmämme ovat lähteneet teurastamolle.

Nukun myös kotimatkan ja kotona muistan lehmien nimistä vain Auringon.

Omat lehmämme saatellaan teurasautoon ja navetta näyttää tyhjältä. Teuraskuskit ovat tuuraajia, ja kysyvät viidennen lehmän kohdalla, ovatko nämä viimeiset lehmämme, lopetammeko. Katsomme toisiamme kummastuneena miehen kanssa, emme lopeta, emme ole päässeet edes kunnolla vauhtiin. Lisäämme tuotantoa, ostimme jo uudet lehmät. Poistamme vain huonoja.

Uudet lehmät saapuvat, kun parret ovat olleet tyhjillään kolme päivää. Ensin navettaan saapuu ummessaolevia. Ne näyttävät valtavan lihavilta omien lehmiemme rinnalla. Ruby kävelee huonosti ja ottaa tukea seinästä. Jaa, vai ovat ulkoilleet pitkälle syksyyn... Äpple on suuri, tuntuu, että se saapuu ovenkarmit kaulassaan. Sitten saapuu nuorisoa; kerran tai kaksi poikineita, Aurinko, Elsa, Bettina, Bioni, Bahamatar, Aamu-usva, Auratar, Amaryllis ja Anis, jotka ovat ummessa. Sitten Urhotar, Yrtti, ja voi mahdotonta, mikä sieltä sitten tuleekaan: Tahiti.

Kun kuljettaja pyöräyttää Tahitin parteen, hän sanoo myyjäisännän laittaneen sille molemmat korvamerkit, koskapa siltä puuttui ne kumpikin. Katsomme mieheni kanssa toisiamme: OSTETTIINKO ME TUO?????????????? Palaan mielessäni myyjän navettaan ja muistan elävästi juuri tämän tummanpunaruskean lehmän seisomassa ilman korvamerkkejä takajalat kaukana matalalla sontaluorissa. - Kaikilla niillä, jotka aiottiin ostaa, oli korvamerkit... olihan? varmistelen vielä mieheltänikin. - Niin minustakin, mies vastaa.

Ongelma on siinä, että minun muistikuvani ei ole varma. Se ei ole sataprosenttisesti totta, sillä en minä kirjoittanut paperille listaa lehmien korvanumeroista, nimistä, poikimapäivistä ja poikimisten lukumääristä, siemennyksistä ja tiineystarkastuksista. Katsoin ja kuuntelin, mutta ajattelin välillä niin paljon muuta, pistin merkille niin epäolennaisia asioita, kuten sen, että hieman juottoikää vanhemmat vasikat olivat täysin pimeässä huoneessa navetan "siivessä", että jotain olennaista saattoi mennä ohi.

Selaan lehmien siemennyskortteja ja huomaan monta asiaa, jotka olisi pitänyt huomata jo ennen ostopäätöstä. Päätän seuraavalla kerralla tehdä listan, johon laitan lehmän numeron, lehmän nimen, syntymäajan, viimeisimmän poikimapäivän ( vuosilukuineen! ), poikimakerran, siemennyspäivän, siemennysten lukumäärän, siemennyssonnin nimen, tiineystarkastuksen tuloksen, vuosituotoksen, viimeisimmän mittalypsytuloksen ja myyjän pyytämän hinnan. Päätän myös tehdä kauppasopimuksen, johon yhdessä myyjän kanssa kirjoitamme seuraavalla kerralla ostettavien lehmien numerot ja nimet, ja josta saan itselleni varmuuden, mitä oikein sovittiin. Saatan myös pyytää myyjää kiinnittämään korvamerkit katsellessani tai pyytää saada kiinnittää puuttuvan korvamerkin itse tarvittaessa.

Oppia ikä kaikki. Kun myyjä soittaa lehmien tuloa seuraavana päivänä, kerron lehmien olleen yllättävän rauhallisia jo tulopäivänään. Jätän ihmettelemättä, miksi mukana oli myös karmean surkean näköinen, vanha Tahiti ( joka on kuitenkin sentään tiine, ja lypsää solutonta maitoa epätasapainoisista, roikkuvista utareistaan - solutestit on tehty kaikille meillä ennen ensimmäistä lypsyä ), sillä en ole täysin varma, sovittiinko sen olevan osa kauppaa.

*

Hedelmällisyysseminologien joukko tulee tekemään tiineystarkastuksia ultraäänilaitettakin apuna käyttäen. Aamu-usvalta löytyy kohdusta kaksoset, Bahamatar on edelleen tiine, Urhotar taas kiimaan tulossa ja Bettina siemennettiin juuri. Bioni liukastelee käytävällä ja pelkää sontaritilää, kun yritämme siirtää sitä toiseen parteen, ja päätämme jättää sen seisomaan omaan paikkaansa.

Kun ensimmäisen ummessaolevan ostokin poikiminen lähestyy, kauhistun. Vasta toista kertaa poikivan Aniksen utareet viistävät miltei maata ja vetimet sojottavat kaikkiin eri ilmansuuntiin. Kun Anis lopulta poikii suloisen sonnivasikan melkein kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, se on miltei mahdoton lypsettävä. Ja oikea etuneljännes on puuroa. Tarkastan siemennyskortista: sitä on hoidettu ensimmäisenkin poikimisen jälkeen. Hurraa! Anis myös potkii ja tarvitsee molemmille puolille potkunestäjät, jotka eivät kuitenkaan pysy paikoilaan niitä erikseen pitelemättä. Ilman potkunestäjiä se potkii niin, että heikompia hirvittää ja pahaa aavistamaton lypsäjä saa jo osumiakin.

Kusetettiinko meitä lehmäkaupoissa? Itseämme saamme syyttää, jos syytettävää on. :( Ensi kerralla olemme viisaampia. Ehkä.