koskaan ajatellut olevani varsinaisesti kissaihminen.

Olin hevosihminen. Ensisijaisesti. Lapsena, kun tapasin elävänä ensimmäisen hevosen, rakastuin korviani ja varpaitani myöten, viimeiseen hiustupsuunkin asti. Tuo hevonen, ensimmäinen ikinä, oli suomenhevostamma Ero-Tupsu, ja muistan tuon ensimmäisen kohtaamiseni kuin vanhan, jo vähän kellastuneen kaitafilmin. Muistan tunteet, odotuksen ja rakkauden, joka minuun silloin tulvahti.

Olin tuolloin kuusivuotias, ja julistin esikoisen varmuudella kaksi vuotta nuoremmalle siskolleni: minä tykkään hevosista, sinä koirista. Pidin tarkasti huolta, että lapsuudenkotimme seinillä siskoni huoneessa oli vain koirien kuvia - ja minulla tietysti hevosia. Hevoset olivat minun. Minun!

Toki tarvitsin siskoani myös leikkeihin, ja sulassa sovussa ratsastimme rakennustelineistä tehdyillä "hevosilla" takapihallamme, luimme koirarotukirjoja - jonka vuoksi edelleen tunnistan 99% kaikista koiraroduista, vaikka kuinka harvinainen yksilö tulisi kadulla vastaan - ja myöhemmin harrastimme sekä omilla tahoillamme että yhdessä myös oikeita hevosia. Lenkitimme naapureiden koiria ja kävin myös maatiloilla hoitamassa lehmiä ja vasikoita, mutta kissat jäivät satunnaisiksi tuttavuuksiksi naapurin Petun ( joka kuoli kai kissaruttoon ja jota etsittiin kilpaa sen karattua piiloon ulos kuolemaan, löysimme sen vielä elossa! ), Missen ja maatilojen muutamien kissojen myötä.

Ensimmäiset lemmikkini kotoa pois muutettuani - lapsuudenkodissani meillä ei ollut yhtään lemmikkiä - olivat kuitenkin kissoja. Luru haettiin silloisen poikaystäväni luo vähän aiemmin kuin muutin sinne perässä ja heti muuttokesänäni Lurun kaveriksi hankittiin Mökö. Elämäni suurimman järkytyksen koin Mökön jäätyä auton alle vain kahdeksan kuukauden ikäisenä. Suku ei suruani ymmärtänyt. Kaupunkilainen mummoni, isäni äiti, avasi minulle sanomalehden kuolinilmoitusaukeaman sanoen: "Siinä on ihmisiä, itke niitä!" Kuitenkin minulle Mökön kuolema oli perheenjäsenen kuolema. Ensimmäinen todella lähelle koskettanut menehtyminen, koko arjen pysähtyminen.

Surusta selvittyäni Luru sai muita kavereita: ruskearaidallisen Mimmin, vaaleanharmaaraidallisen kilpikonnavärisen Miisan ja punaraidallisen Hemmon. Koska asuin vilkkaasti liikennöidyn tien lähellä ja nuoruuden ymmärtämättömyyksissäni annoin kissojen ulkoilla, menetin lemmikin toisensa jälkeen auton alle. Vain Luru vanhempana ja viisaampana säästyi. Se selvisi jopa ilveksen kynsistä, tosin pahasti loukkaantuneena. Toki emme tuota taistelua nähneet, mutta eläinlääkäri arvioi vammojen perusteella tappelukaverin olleen juurikin ilves.

Hetkeä ennen tuosta poikaystävästä eroamista sain kotiini Kasperin, eli Kassun, joka oli paikkakuntamme ensimmäisiä löytökissoja aikanaan. Se oli löytynyt muutaman pentuesisaruksensa ja emonsa kanssa, ja oli löytöeläinkotiin tullessaan villi sähikäinen. Se sai kodin lapsiperheestä, jossa sitten lapselle puhkesi allergia ja kissasta oli luovuttava. Kassu muutti meille ja siitä tuli elämäni merkityksellisin ja pitkäaikaisin kissaystävä.

En koskaan suunnitellut alkavani hoitaa kymmeniä kissoja. Ihmettelin usein vapaaehtoisten kissatoimijoiden jaksamista villien, purevien ja raapivien, ihmisiin tottumattomien, loisia kuhisevien ja usein sairaidenkin kissojen parissa. Minulta kysyttiin usein, minne ei-toivotuksi muuttuneen kissan voisi laittaa. Kuka hoitaisi sairaalaan joutuneen mökin mummon kymmenen kissaa? Mihin sysättäisiin poikakissaksi luultu kissa, joka olikin yhtäkkiä pyöristynyt pennut mahassaan. Yritin löytää osoitteita ja puhelinnumeroita, joilta voisi kysyä, mutta luulen silti useiden apua tarvitsevien joutuneen viimeiselle piikille.

Syyskuussa 2013 minulle soitti erään lähikunnan sosiaalitoimistosta virkailija,joka etsi apua asiakkaalleen, jonka oli pakko luopua kahdesta kissasta. Jotenkin, aivan kuin olisin ollut tahdoton olio, kuulin itseni sanovan:"Minäpä tulen hakemaan ne kissat." ja kohta jo ajoin kohti tuota tuntematonta määränpäätä kissankopat kyydissäni. Vasta ajomatkalla aloin miettiä, minne vieraat kissat laittaisin ja mitä niille tekisin. Ennen kotiinpaluutani keksin, että vanhan talomme yläkerrassa oli kolme tyhjää huonetta, ja sähköpatterit olisi helppo napsauttaa päälle. Vein kissat sinne hiekkalaatikon, ruoka- ja vesikuppien kanssa ja aloin suunnitella niille uusia koteja.

Pian näitä kahta seurasi kolmas, tiine emokissa, ja neljäs, hätää kärsivä päihteidenkäyttäjän kissa. Vuoden kuluttua olin auttanut jo useita kymmeniä kissoja, ja kahdessa vuodessa yli sataa. Kissalassa on syntynyt pentuja, hoidettu sairaita, loisia kuhisevia, arkoja ja siksi raivopäisesti käyttäytyviä, ujoja ja hiljaisia kissoja ja kaikkea siltä väliltä. Useimpien kissojen kohdalla on onnistuttu ja nyt vajaassa kolmessa vuodessa on uusi koti löytynyt jo yli 150 kissalle.

Kissoja on tullut perheistä tunteikkaiden ja surullisten luopumisten seurauksena, välinpitämättömyyden tuloksena, loukutettu populaatioista ja löydetty kuljeksimasta. On hoidettu menehtyneiden vanhusten rakkaita kissoja myös kissojen taivaaseen niiden vanhuuden vaivojen vuoksi, mutta myös kuntoutettu sairaalaan joutuneiden perheenjäseniä uusiin koteihin. On kesytetty pentuja ja aikuisia ja jokainen uuteen kotiin lähtenyt sukukypsä kissa on steriloitu tai kastroitu sekä mikrosirutettu ennen luovutusta. Kissojen kodit on yritetty valita tarkoin, että niiden paras toteutuisi.

Olen rakastanut jokaista, joka käsiini on annettu. En tiedä, vaistoavatko kissat sen rakkauden, vai kesyyntyvätkö ne vahingossa, mutta olen onnistunut useimpien kissojen kanssa, ja niille valitut kodit ovat jaksaneet jatkaa erinomaisesti ja saaneet hyviä tuloksia. Sydäntäni lämmittää erityisesti ne lukuisat viestit, joissa lähtiessään arka kissa on sulanut omalle ihmiselleen, kyöhnää hänen jalkojaan vasten kehräten ja asettuu rentona nukkumaan syliin ja nauttimaan silityksistä.

Hätäapukissala on suurimmaksi osaksi yhtä kuin minä. Minä, joka en itseäni varsinaiseksi kissaihmiseksi koskaan laskenut. Ehkä minun ei tarvitse määritellä itseäni kissaihmiseksi, sillä pidän jokaista elämää tärkeänä. Jokainen elämä on yksi ainutlaatuinen elämä, olipa se sitten ihmisen, kissan, tai jonkun muun eläimen elämä. Omalta osaltani tahdon tehdä niistä elämistä elämisen arvoista, joihin minun annetaan vaikuttaa. 

Rakkaudella. ( Luulen, että kissoilla ja minulla on sittenkin samankaltainen sielu.  )

Ps. Tottakai ymmärrän, että minua autetaan! Minua autetaan omassa perheessä: mies ja lapseni tekevät paljon asioita puolestani, että pystyn harrastamaan tätä minulle tärkeäksi muodostunutta kissaharrastustani. Lisäksi he tekevät tärkeimmän: he sietävät! He sietävät epämukavuutta, usein myös kotonamme kissoja erilaisissa paikoissa, kun kissalan tilat eivät riitä tai joku tarvitsee erikoishuomiota ja lääkintää. Tai kun on monta pentuetta pentuja. Tai kun joku kissa on vain niin erityinen. 

Lisäksi kiitän apunani kissalassa käyviä Merjaa ja Mirvaa, joista on muodostunut kullanarvoinen "lomituskaksikko". Heidän, ja isompien tytärteni, ansiostaan uskallan joskus käydä muutaman päivän lomalla. Kiitos.