sisälle silmät ymmyrkäisinä. En ole koskaan nähnyt näin isoa navettaa: lehmiä on kahdessa rivissä, ja kaikkien päät kääntyvät suuntaani. Lämmin ammoniakkihuuruinen löyhähdys tavoittaa naamani ja huomaan lähellä paksusarvisen sonnin ryystävän kanisterista puoliksi sahatusta astiasta maitoista ruuantähdemössöä. Sonni keskittyy imeskelemään kuivahtanutta pullaa ja nostaa kohta huulensa irvistykseen haistellessaan tarkemmin uusia hajuja.

Emäntä kiiruhtaa ohitseni lypsimet olalla, kurottaa lypsimet putkissa olevaan koukkuun, sujauttaa maito- ja tykytysletkun paikalleen ja alkaa rytmikkäästi pyyhkiä lehmää kädessään olevalla luutulla. - Nooh, elä potki, emäntä sanoo ja pian lypsykone sytkyttelee valkoista maitoa katonrajassa kulkevaan putkeen. Kärpäset ovat kakkineet putket kirjaviksi, mutta se ei haittaa. Sisältä nuo lasiputket ovat puhtaistakin puhtaimmat, pestään vahvoilla aineilla joka lypsyn jälkeen. Saan pyyhkiä ja ottaa alkusuihkeet kiltiltä lehmältä. Lehmän nimeä en muista, mutta muutamaa viikkoa aiemmin tuo lehmä on saanut vasikan, jonka minä olen saanut nimetä. Siitä tuli Pisara. Hassuttelen ja lypsän lämmintä maitoa suihkeen suoraan suuhuni, seuraava suihke osuu poskeen, ja aika monta menee rinnuksilleni. Pian verkkaritakkini on maidosta märkä.

Lehmien kaulassa olevat ketjut kilisevät ja emäntä kiertää kaikki kaksitoista lehmää. Maito purskahtelee maidonkokoojaan ja siitä siivilän läpi letkua pitkin 600 litran tankkiin. Lehmillä on suuret sarvet ja ne kurottelevat kielellään ruokintapöydällä olevaa rehua. Rehu on märkää, tummanvihreää ja väkevänhajuista. Melkein kuin suolakurkkua, tai enemmänkin sen etikkalientä. Lankuista tehdyissä karsinoissa olevat vasikat ja niiden vieressä riimuilla kiinni olevat sonnit syövät heiniä, päristelevät välillä ja viskovat päätään puhisten. Kuljen seinänviertä Pisaran ja Pilkun luo - ne ovat minun ja kaverini nimikkovasikat ja saamme leikkiä niiden kanssa päivällä maatalousnäyttelyä. Keskeneräisessä konehallissa - jossa on jo seinät ja katto, mutta ei valettua lattiaa - me kierrämme kehää, asettelemme vasikoita seisomaan ja nostelemme niiden jalkoja kuin hevosilta konsanaan. Kuvitteellinen raati arvostelee vasikkamme ja me saamme mielikuvituspalkintoja hienoista eläimistä ja taitavasta käsittelystä. Meillä on ikioma Junior Handler vasikoiden kanssa, vaikka virallisesti tuollainen toiminta alkaa karjanäyttelyissä vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin. Vastahakoisesti joudumme luovuttamaan väsähtäneet vasikat kesken leikin karsinoihinsa nukkumaan.

Hoitovasikat Pisara ( ay ) ja Pilkku sekä minä ja kaverini kädet.

Kärräämme karsinaan puruja, niitä pitää tuoda vielä lisää ja lisää ja lisää. Talon ainoa hevonen on kuollut ähkyyn jo aikaisemmin, ja isäntä sanoo ottavansa sen karsinaan sikoja. Meidän pitää kuulemma valmistaa sioille hyvä ja imevä alusta. Nauramme, katsomme toisiamme ja olemme aivan varmoja, että karsinaan muuttaa kuitenkin taas hevonen. Olemme oikeassa, 2-vuotias kaunein koskaan näkemäni liinakkotamma leveällä läsillä muuttaa karsinaan muutamaa päivää myöhemmin.

*

Katson navettaan ovelta tuskastuneena. Taas on lypsettävä nuo kaikki. Näkemäni navetta ei ole suurensuuri, ei kaikista näkemistäni navetoista suurin, mutta se on nykyään ehkä jo tutuin. Vaikka kulkisin silmät kiinni, tietäisin laskematta, kuinka monennen askeleen kohdalla olisin tallin ovella, vanhan ja uuden puolen rajalla, kanalan ovella tai peräseinällä jo. Katsomattakin tiedän, mistä käteni tapaa vesihanan, missä kohtaa täytyy hieman kumartaa tai miten kipeästi kiskon alamäessä lypsimen voi saada päähänsä. Otan lukemattomia askeleita navetassa joka päivä, lypsän nykyisellään 39 lehmää mieheni kanssa kaksi kertaa päivässä.

Tunnen jokaisen lehmän nimeltä, aloitan pyyhkimisen yleensä Ystävästä, joskus Elitestä, mutta ne ovat jokatapauksessa ensimmäiset. Sitten pyyhin Annan ja kaikki muut lyhyeltä puolelta, tuskailen välillä Yttyä, joka ei anna kunnolla puhdistaa vetimiään potkimatta, ja aina sillä juuri tietenkin on ne kaikista likaisimmat. - Varo vaan, minulla on valta tämän maan päällä päättää siitä, kuka laitetaan teurastamolle, uhkailen sitä usein. Auroralla taas kone ei pysy pitelemättä, ja sen vieressä istun koko sen ajan lypsintä pidellen, kun siltä suihkuaa maitoa. Maito purskuaa ylös putkeen, syöksyy maidonkokoojaan maitohuoneessa ja saavuttaa lopulta 2500 litran tankin, jonka Itämaidon maitoautokuski tyhjentää joka toinen päivä. 2408 litraa taitaa olla ennätyksemme. Kun lyhyt puoli on saatu lypsettyä, siirrytään navettamme vanhimpaan lehmään, Piikaan, siitä Ylpeään ja Armiin ja Unnukkaan, Tilnaan ja Äpyliin... Jossain vaiheessa siirrämme Ainoan ja Ajatuksen lypsylle toisten lehmien väliin. Ne asustavat "ylipaikkoja", jotka ovat kyllä aivan normaalit parret, mutta niiden kohdalla ei ole lypsymahdollisuutta. Ainoa pysyy paikallaan hädin tuskin lypsämisen ajan, ja onpa sitä joskus jouduttu hakemaan ruokintapöydältäkin sen karattua kesken lypsyn. Ajatus oppi yllättävän nopeasti käymään "köyhän miehen lypsyasemalla" Eliten ja Suosikin välissä. Aluksi se pelkäsi avointa ritilää, ja jouduimme sammuttamaan valot sen siirtelyn ajaksi.

Vellan jälkeen on vielä Ulriikan ja Yamahan ( jotka ovat äiti ja tytär, Ulriikan emä on Oodi, joka on navettamme erään jo menneen persoonan Katrin tytär, kukaan ei vanhan Katrin veroinen ) vuoro, niillä on soluja. Samoin Tuhkimolla, jolla on vain kaksi neljännestä tankkikelpoista maitoa. Olisipa pitkä lista poislähtijöitä, ajattelen, jos vaan voisi niitä pois laittaa. Tyhjä paikka ei kuitenkaan mitään tuota, ja lypsettävä on, vaikka isotöisiä tai inhottavia olisivatkin.

Odotamme ja suunnittelemme tulevaa. Mittaamme hiehokarsinoita ja piirrämme monimutkaisia suunnitelmia omasta tarkoituksestaan hylätyille, jo kerran käytetyille aanelosille. Hahmottelen mustekynällä karsinoita ja parsia ja suunnitelmaamme kuuluu kokonaiset 13 uutta lypsypaikkaa, maitoputket ja lypsykiskotkin on jo tilattu. Käymme katsastamassa tuttavan vinkista lopettavan karjan lehmät ja teemme alustavan sopimuksen sarvipäiden ostamisesta. Ihmisen täytyy olla hullu, kun tahtoo itselleen lisää työtä aina vain. Kiittelemme kuitenkin itseämme, että emme ole lähteneet suurensuuriin ja kalliisiin navettainvestointeihin, vaan lypsämme lehmiämme jo maksetuissa kuorissa, vuonna 1993 valmistuneessa ja sen jälkeen vain pienoisesti muutellussa navetassa.

Kun katson ovelta navettaani viimeisen kerran illalla, näen vasikat Ihanan ja Ilonan, Ihastuksen, Iineksen, Iiwin ja Isabellan ja Ilta ja Ismikin makoilevat lämpölampun alla kullankeltaisilla oljilla. Tyrkkään rehut ruokintapöydällä lehmien eteen, tarkastan hiehojen voinnin karsinoissa ja siivoilen lehmien aluset. Valoja sammuttaessani huomaan, että navettailma on yllättävän raikas, vaikka poistopuhallin on sammuksissa. Ensimmäiset kärpäset ovat heräilleet jo, ja pyyhkäisen kouraani muutaman. Hymähdän saatuani saalista - joskus joudun tyytymään huitomaan ilmaa. Kiipeän maitotankin askelmalle ja avaan luukun. Siinä on minun palkkani: hyvää kylmää erinomaisen laatuista maitoa. Kauhaisen sitä teräspeilariin, suljen luukun ja huuhdon peilarin pohjasta tippuneet maitotipat tankin päältä ja lattialta. Kun painan oven kiinni, jalkojeni alla narisee pakkanen, mutta haistan jo kevään tuoksun.

Nyt on hyvä mennä nukkumaan. Nyt on jo kesäaika!