polkupyörälläni pitkin mutkaista soratietä. Pyörä on Tunturi Pony, punainen vaihteeton tyttöjen pyörä, jonka ehdottomasti halusin, sillä sen rungossa on ponin kuva. Opettelin ajamaan sillä vähän ennen koulunalkua rivitaloasuntomme edustalla, isä antoi vauhtia ja poljin kunnes kaaduin. Mutta opin, muistaakseni aika äkkiäkin.

Nyt osaan jo ajaa taitavasti, olen osannut jo monta vuotta. Itseasiassa ponini on alkanut käydä jo pieneksi, ja polkimet vingertävät polkiessani hassusti kieroon. Koulussakin pyörästä on kiusattu, ja kerran joku työnsi sen lukkoon hiekkaa niin etten saanut sitä auki, mutta en anna sen häiritä. Olen saanut luvan käydä hoitamassa hevosia ja lehmiä eräällä maatilalla, ja olen menossa sinne. Pyörän kello kilisee kuopissa, tuntuu että hampaat irtoavat, kun ohjaustankoa täristää. Nyt navetta jo näkyy ja vatsassani kouristaa. Onkohan hevonen tänään hyvällä tuulella?

Hevonen ei ole hyvällä tuulella, enkä saa tehdä sille oikeastaan mitään. Iltalypsyaika lähestyy, mutta Ruusu-nimistä lehmää ei näy, vaikka toiset jo ammuvat navetan ovella. Lehmät otetaan sisälle ja lypsetään, ja sitten on aika mennä etsimään Ruusua. Lehmien laidun ulottuu osin metsään, piikkilanka-aidat kiipeilevät kivikkoiselle rinteelle, jossa kasvaa tiheää lehtipuutaimikkoa. Viimein Ruusu löytyy, ison kiven takaa, mutta se ei ole yksin. Ruusu kääntyy ja mylväisee varoittavasti. Sillä on siellä vasikka!!

Minut laitetaan vartioimaan lehmää ja vasikkaa, ja kiipeän suurimman löytämäni kiven päälle. Lehmä ynisee ja tökkii vasikkaansa, joka yrittää jo ylös. Lehmältä roikkuu iso kasa jälkeisiä takapuolesta ja ne ällöttävät minua loiskahdellessaan lehmän takajalkoja vasten. Odotan ikuisuuden ja olen jo varma, että minut ja lehmä vasikoineen on unohdettu. Kuorin koivunoksaa ja imeskelen sitä odotellessani, letitän muutamaa oksaa. Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen joku huutaa, ja pyytää minua kertomaan, missä olen. Huudan takaisin, mutta minua ei paikallisteta. Viimein keksin tarttua koivuun ja heiluttaa sitä voimieni takaa. Minut ja lehmä löydetään lopulta helposti. Isäntä ottaa vasikan hartioilleen ja aloittaa vaivalloisen matkansa kohti navettaa. Minun ja talon poikien tehtäväksi jää ajaa lehmä navettaan ja aloitamme lehmän usuttamisen poispäin vasikkaa kantavasta isännästä.

Lehmä, jonka koko nimi on Puustjärven Ruusu, sillä se on Puustjärvi-nimisestä talosta ostettu, valitsee kaikista pisimmän reitin niistä poluista, joita lehmät ovat kivikkoiseen metsään polkeneet. Ruusun turkki on sileä ja se on väriltään hyvin erikoisen kellertävänruskea. Tietysti siinä on myös valkoista ja sillä on ayshirelehmien tapaan komeat, suuret sarvet. Sen utare viistää lähes maata, ja navetassa seuraan, kuinka sille puetaan monimutkaiset, erilaisista remmeistä ja verkosta koostuvat utareliivit. Minua hihityttää nähdä, että lehmilläkin käytetään tissiliivejä.

Puustjärven Ruusu-lehmä taustalla oikealla - etualalla minä Tähti-Viller-nimisen suomenhevostamman selässä, v.1985

 *

Irroitan lypsimen ja dippaan vetimiin vedinkastoainetta. Sitä roiskahtaa näpeilleni, mutta ei se haittaa, sillä lypsän kertakäyttöhanskat kädessä. Sormiini tulee herkästi talvella pykimiä, joten pelkät näppini eivät tätä työtä kestäisi. Taittelen sanomalehden ja survon sen utareliiveihin. Korjaan rikkoutunutta liiviä paalinarulla ja naurahdan ajatellessani, miten koskaan olen pitänyt näitä käsittämättömän vaikeina koota. Nyt osaisin varmasti unissanikin pukea ne lehmälle, käännellä ja säätää remmit oikeankokoisiksi, pujottaa solkien läpi ja napsauttaa lukot kiinni.

Minulla olisi kiire tapahtumaan, jonne lupasin mennä, mutta minun pitää vielä kokeilla, miksi Elite-hiehon poikiminen ei etene. Riisun navettahaalarini yläosasta, sidon hihat vyötäisilleni ja pujotan kädet siementäjän esiliinan hihoihin. Lasken hanasta vettä, joka muuttuu ensiyrittämällä heti kiehuvan kuumaksi, säädän ja häslään ja samalla Elite takoo minua selkään hännällään. Sen parsi on aivan vesipisteen vastapäätä. Sen kaikista neljänneksistä valuu maitoa ja se on ollut jo useita tunteja levoton. Olen tottunut kopeloimaan syntyviä vasikoita ja pelastanutkin jo useita korjaten niiden syntymisen estävät virheasennot. Sopivanlämpöisellä vedellä huuhtelen käsivarteni lähes kainaloihin asti, ruiskutan pullosta niihin Betadinea ja hankaan. Pesen myös Eliten peräpään ja huuhdon letkulla. Elite huiskuttaa häntäänsä entistä enemmän, ja alkaa potkia veden valuessa ilkeästi sen utareeseen ja jaloille. - Soo, soo, ei oo mittään hättää, puhelen ja kutsun mieheni häntää pitelemään.

Pian olen käsineni jo Eliten sisällä. Jalka, jalka - ne löytyvät, mutta missä on pää? Vasikan tulisi olla tulossa etuperin etujalat edellä, ja pään tulisi levätä heti jalkojen päällä, niin että tunnusteltaessa jalkoja jo vasikan polvien kohdalla tuntuisi myös turpa. Tämän vasikan turpaa ei tunnu ja jalatkin ovat väärin päin. Varmistun jalkojen olevan kuitenkin etujalat ( takajaloissa olisi polvien tilalla kintereet ) ja löydän pään jalkojen alta. Vasikka on yrittämässä maailmaan etuperin selällään, mutta se on mahdoton asento sopia ulos. Minun on käännettävä vasikka.

Työnnän toisenkin käteni hiehon tiukkaan emättimeen. Paikat ovat kyllä kunnolla avautuneet, ja vasikalle periaatteessa tilaa tulla. Vasikka tempoo jalkojaan pois otteestani. - Hyvä, olet elossa, ajattelen ja mietin, että onneksi jalat eivät tunnu suurensuurilta. Pienempi vasikka on aina helpompi sekä kääntää, että hieholle synnyttää. Toivon kovasti lehmävasikkaa, sillä Elite on harjoittelijamme nimikkovasikka, syntyi aivan harjoittelun alussa reilu pari vuotta sitten, ja harjoittelija keksi sille nimenkin. Työnnän ja väännän vasikkaa, ja Elite työntää käsivarsiani vastaan. - Purista sitä vähän selästä, neuvon miestäni. - Silloin se ei ehkä niin työnnättele.

Nostan vasikan päätä, ja vasemmalla kädelläni käännän oikeata etujalkaa. - Se on nyt kyljellään, sanon ja lepuutan käsiäni, joissa maitohapot jo hilluvat voitonriemuisina. -Huuuuh, puhallan ja yritän taas. Vasikka kääntyy helposti vielä takaisin selälleen ja hieho tanssahtelee malttamattomana. - Paljonko kello on, kysyn tietäen, että myöhästyn tapahtumasta. Tapahtumilla ei kuitenkaan ole minulle väliä, sillä tahdon onnistua nimenomaan tässä tapauksessa. Eliten vasikalla, joka on edelleen elossa, on väliä, muuhun ei juuri nyt ole tarvetta.

Työnnän jalkoja ja heijaan päätä ja yhtäkkiä vasikka korjaa omaa asentoaan "kiusaamistani" vastaan. - Nyt se kääntyi, hihkaisen ja samassa Elite kyyristyy pissaamaan. Eliten ängätessä vasikan sorkat liukuvat näkyviin ja laitan niihin vetoapua helpottamaan tarkoitukseen valmistetut silmukat. Käteni tärisevät ja minua hengästyttää, kääntö kesti muutamia kymmeniä minuutteja. Olen yltä päältä limassa, jota Elite on kohdustaan työnnellyt päälleni vasikkaa kääntäessäni. Hevostyttö katsoo silmät pyöreinä ja nauraa - Onpa jännittävää, että saan tällaistakin nähdä täällä, hän sanoo selvästi innoissaan. Tunnistan nuoren itseni tuosta innostuneisuudesta.

Vedämme vasikkaa, esikoisenikin kutsutaan apuun. Elite mölähtelee työntöjen tahtiin ja molemmat isommat tyttäreni tuovat ritilälle ja vasikan karsinaan pehkuja. Vasikan turpa tulee näkyviin, sitten koko pää, etupää ja pian koko vasikka mulskahtaa oljille. -  Virkeä on, huudahtaa mieheni, mutta varmuudeksi hankaan vasikkaa hetken oljilla. Elite nuuhkii eteensä siirrettyä vasikkaa ja minä kurkkaan sen jalkoväliin: ei kiveksiä. - Lehmävasikka! Nimeä mietitään ja päätetään jättää nimeäminen harjoittelijan tehtäväksi.

Isäntä ja lapset jäävät hoitelemaan emoa ja vasikkaa ja minä juoksen suihkuun.

( Eliten lehmävasikka syntyi 1.3. 2011 ja sai nimekseen IHANA. )