raskaan oven ja kasvoilleni pöllähtää väkevä ja makea tuoksu. Sonni kääntyy äkkiä ja mölähtää, lehmät liikuttelevat karvaisia korviaan. Lypsykone surisee rauhoittavasti ja tykytin napsuttaa rauhallisesti. Mummo käskee minun laittaa oven kiinni ja vaivalloisesti kurotan kahvaan.

Kävelen sonnin ohi ihan seinän vierustaa pitkin, pelkään sitä vähän. Kun pääsen lehmien etupuolelle, ihailen niiden pitkiä sarvia ja työnnän kättäni kohti niiden kiiltäviä turpia. Kielet hamuavat lapasiani ja mummo varoittaa lypsikkinsä vierestä: - Varo sarvia, eläkä työnnä niitä lapasias niihen suuhun. Syövät ne vielä!

Kiipeän muutaman liukkaan rappusen ja pääsen toisen seinän viereen. Karsinasta katsoo maailman suloisin, muutama päivä sitten syntynyt vasikka, minun nimikkoni, jonka serkkuni ehti jo nimetä. Olkoon sitten Senni. Könyän karsinaan ja närkästyn vasikan sotkuisesta turkista. Karvat sojottavat sinne ja tänne emon voimakkaan kielen jäljiltä. Karsinan vierestä minua tuijottaa suurisarvinen voimakkaan punaruskea hieho Viola, Sennin emä. Sen toisessa kannikassa on pienellä alueella lantapanssaria ja sen otsakarvat ovat vahvasti kiharalla. - Sitä suap varroo, sanoo mummo eikä päästä minua lähellekään sen kepeästi keikkuvia sorkkia. - Se ee oo vielä tottunu meehin eekä lypsyyn.

Saan kuitenkin lypsää kilttiä umpeenmenevää lehmää, enkä edes muista sellaista aikaa, jolloin sormeni eivät saaneet näprättyä lehmän vetimestä valkoista maitosuihkua. Lypsyn jälkeen mummo irroittaa lypsimen osat tottuneesti toisistaan, huuhtelee ne, pesee ne vahvalla pesuaineliuoksella - Eläkä koske siihen! minulle sanottiin kun yritin mennä näplimään vesiä. - Oota nyt vuan siinä.  Mummo huuhtelee lypsimen osat, pyöräyttää jännästi vettä lypsykonekannussa ja nostelee jokaisen osan tarkasti määrätyille paikoille seinälle kuivamaan kootakseen ne seuraavalla lypsykerralla taas tarkoin sormin uudestaan. Maidot on viety jäätymään maitohuoneeseen altaaseen, jossa on kylmää vettä ja kylmäkone, joka pitää ne kylmänä. Minua jännittää maitohuoneessa hohkaava viileys ja vesiallas, jonka kuvittelen olevan pohjaton. Maitohuoneeseen ei saa mennä sontaisin saappain, tiedän ja ihmettelen, miten mummo jaksaa siirrellä valtavia maitotonkkia, joita minä en saa hievahtamaan tyhjinäkään.

Ukki pudottaa navetanvinniltä kuivia heiniä - muuta mummolassa ei lehmille talvisin syötettykään - ja nostaa heinät lehmien eteen kaukaloon. Mummo laskeutuu vintiltä äärettömän jyrkkiä portaita, melkein tikapuita kantaen täyttä melassisankollista jauhoja. Toisessa kädessä roikkuu sankossa nappuloita, jotain valkuaisrehua kai. Mummo on sankarini, kun hän osaa ja jaksaa niin paljon! Lehmät rouskuttavat tyytyväisenä hyvälle tuoksuvia jauhoja ja minä maistan salaa yhtä mustaa pientä pötköä, lehmän rehua. Se maistuu viljalle ja ruoholle ja kesälle, mutta narskuu ärsyttävästi hampaissa.

Minä katson vaaleita lehmiä, joiden sarvet kaartuvat veistoksellisesti kohti navetan kalkittua kattoa niiden nyökytellessä päitään syödessään. Almu, Valma ja se tummanpunaruskean ja valkoisen kirjava Viola - näin muistelen - vai Alma, Valmu ja Viola? Viola oli varmasti, muista en ole varma.

Lypsän poikinutta lehmää, Äpyliä, ja katson iloisena, kuinka kullankeltainen elämän eliksiiri, ternimaito, juustomaito ryöppyää putkeen. Saan saaliiksi kaksi konelypsykannullista, useamman kymmenen litraa ja mieleeni tulee heti mummo. Minäpäs menen huomenna käymään mummon luona ja vien juustomaitoa, että saavat uunijuustolla hoivakodin mummotkin herkutella. Palaan mielessäni hetkeksi kesiin mummolassa, heinäntekoajan heinällä täytettyjen seipäiden juureen tehtyihin majoihin, traktorikyytiin heinäkuorman päällä selällään pilviä katsellen, siemennettäväksi haetun lehmän pihamaalle talon eteen tekemiin viiteen pieneen sontakasaan, jotka se paskoi kävellessään,  mummon kanoille niittämään ja kassaralla vaaleansiniseen korvoon silppuamaan ruohoon, ukin viikatteenterotusääneen. Kilikkaa, kalakkaa....-Tiiätkö, miten vasikka sannoo? kysyi ukki kerran. - Möö, minä vastasin. - Eekä sano, kuuntele vaekka, ukki väitti. - Se sannoo "en niä", "en niä". Siitä asti vasikat ovat valittaneet minunkin mielestäni näkökykynsä huonoutta. Muistot naurattavat ja itkettävät samaan aikaan. Kylläpä minä olen onnekas, kun minulla oli juuri tuo lapsuus. Että minulla oli juuri tuo ukki ja juuri tuo mummo, jonka rakkaudesta ja kärsivällisyydestä sain nauttia koko lapsuuteni. Ne kaikki kesän päivät ja paljon talvellakin.

Lehmien laitumellelaskupäivänä vuonna 1977 mummon kanssa <3

Heinämiehet ja -naiset kesä 1978 mummolassa

Almu, Valma ja Viola, vai miten ne oikein menivät? Mummo ne tietäisi, mutta mummo ei enää puhu, hymyilee vain. Ja parhaille muistoille nauraa ja halaa aivan niinkuin silloin ennen. Siitä lämpimästä halauksesta tietää ja tuntee, että mummo on siinä, ihan kaikkineen, vaikka alzheimer on vienyt jo puheen ja paljon muistia, vanhuus liikuntakyvyn. Kerron mummolle tuoneeni juustomaitoa, ja tutut kasvot sulavat hymyyn. Kerron, että sitä tuli paljon ja mummo puistaa hartioitaan ihmetyksen merkiksi. Kertailen lapsuusmuistojani ääneen ja mummo nauraa. Kiitän mummoa rakkaudesta ja hyvästä esimerkistä uralle ja mummo halaa minua tiukasti. Siinä poski poskea vasten toivotan mummolle hyvää naistenpäivää, ja olemme molemmat sitä mieltä, että meidän maatilanemäntien jokainen päivä on työntäyteinen naistenpäivä!

Hyvää naistenpäivää meille jokaiselle naiselle, jotka olemme parhaita naisia omaan elämäämme! <3

Mummolassa "lomittajana" kesä 1978 - ja tästä se sitten lähti!