käteni ja kostea turpa hamuilee sormiani. Kieli kääntyy rullalle ja imu lätsähtelee sormeni ympärillä vaativasti. Vasikka tahtoisi maitoa, mutta ei minulla ole. Silitän toisella kädellä vasikan kaulaa, kyykistyn ihan pieneksi vasikan karsinan seinää vasten ja vasikka töykkii minua hellästi naamaan. Se on vastasyntynyt ja olen ihmeissäni, miten sotkuinen turkki sillä on, pienillä kuivuneilla pyörteillä koko karva. Mummo lie antanut sille maitoa, ehkä sankosta tavan mukaan, vaikka vasikalla on kova imemisen tarve.

                                                                                        **

Ojennan käteni ja tarjoan vasikalle sormiani imettäväksi. Yritän saada uusimman vasikan kävelemään perässäni. Se on juuri siirretty ryhmäkarsinaan, eikä vielä tiedä, että karsinan toisessa päässä olevista tuteista tulee imemällä elämän eliksiiriä. Vanhemmat ja vahvemmat vasikat rynnivät aina ensin tutille, aivan kuin ne vasta nuorimman sinne yrittäessä muistaisivat, että nälkäkin olisi.

Yritän saada uusinta houkuteltua tutille, ja jo eniten nälkäänsä heränneet töykkivät minua pikkuruisilla turvillaan. Ne tarttuvat haalareihini, tökkäävät minua reiteen, polvitaipeisiin, haaroväliin. Suurin niistä ottaa taskunliepeestä kiinni ja repii. Yritän taiteilla nuorinta vasikkaa tutille, ja joku vahvemmista tunkee sen viereen, toinen sen haaroväliin takaapäin ja kolmas tökkää minua kipeästi kannikkaan.

Minulla pitäisi olla kymmenen kättä ja neljä jalkaa, että saisin pideltyä innokkaat nälkäiset vasikat poissa, eikä opettaminen sittenkään olisi miellyttävää minulle tai uudelle vasikalle. Joudumme rynnityksi ja tökityksi, ja huomaan vältteleväni karsinaan menoa. Uusi vasikka ansaitsisi saada juoma-annoksia seinässä olevasta tutista useammin, mutta kun se ei itse vielä osaa sinne mennä, se tarvitsee apuani. Kuitenkin siirrän opettamishetkiä niin pitkään kuin mahdollista, ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että vasikka ei saa tarpeeksi usein maitoa.

Tilanne tuntuu kestämättömältä, eikä mieskään pyynnöistäni huolimatta aina ole saapuvilla vahtimaan minua nälkäisenä vaanivaa piraijalaumaa.

                                                                                      **

Eräänä päivänä selaan facebookia ja huomaan ilmoituksen. Kiinnostun. Kysyn lisätietoja. Kohtaan puhelimessa mukavan, puheliaan ihmisen, joka haluaa kertoa minulle paljon asioita. Saan toisen puhelinnumeron ja viestittelen jo saman tien linjat kuumiksi. Saan valokuvia ja huokaisen. Silmiin tulvii kyyneleitä muistoista, virheistä, menetetyistä mahdollisuuksista, ja joudun keskelle tunteiden ristiaallokkoa. Viestittelyt jatkuvat ja kerron kaiken menneisyyteni kokemuksesta viesteinä. Minua ymmärretään ja suunnittelu saa jatkua.

Hauskasti yhteisen kurssin kautta löytyy mahdollisuus päästä kokeilemaan, ja tartun siihen hanakasti. Kurssipaikalla päivän jo hämärtyessä kohtaan autossa odottelevan olennon, kauniin, linjakkaan, joka päästää alkuun raikuvan varoitushaukun lähestyessäni. Istun hetken sivuttain, juttelen vähän, ja olento antaa minun pujottaa kaulapantaansa hihnan. Huokaisen uudelleen, lähetän toiveen taivaisiin.

Siihen se asettuu. Vasemmalle puolelleni. Käskemättä, vaatimatta. Vilkaisee silmiin, tökkäisee kuonolla. Yrittää ymmärtää minua, jokaista henkäystä jonka sanon.Viestitän sen kotiin: "olen jo rakastunut", ja matka jatkuu. Kotona koirakaverit ottavat sen vastaan muitta mutkitta. Vanhimmalle sanon: "Se on pentu!", ja vanhin vilkaisee minua vain hieman epäuskoisesti, huokaisee kaiken tietävänä ja asettuu makuulle. Toiseksi vanhin kiertelee sitä hetken häntä korkealla, aivan kuin sanoakseen, että olen jo kymmenen, ja minä jo nykyisin tiedän, että aika ylhäällä arvoasteikossa ollaan. Se minusta eniten mustasukkainen on aivan riemuissaan. Ei komenna sitä pois luotani, ei väräytä viiksikarvaansakaan. Tulee vain rauhassa siihen, tunkee myös siihen viereen. Sovussa. Kokonaan kyseenalaistamatta toisen oikeutta olla siinä. Lempilelunsakin tuo ja antaa toiselle leikittäväksi.

                                                                                     **

Tänä päivänä kävelen navetalle, ja mukanani pomppii, tanssahtelee ja liehuu yksi mustavalkoinen. Se odottaa ihan lähellä, kuin henkeään pidätellen, kun sytytän navetan vedenlämmityskattilaan tulet. Kun saan tulet syttymään, se vilkaisee minua hyväksyvästi ja tietää jo, mitä teemme seuraavaksi. Lypsykonetta lypsykuntoon laittaessani se tarkastaa maitohuoneessa säilytettävien vasikanmaitojen laadun lipaisemalla jokaisesta vähän, siirtyy juuri sopivasti kun työntelen koneita kiskoja pitkin. Kun avaan navetan oven, se odottaa kunnes sanon sille hiljaa: "Tule vaan." ja tulee sitten kulkeakseen vieressäni tai takanani kierroksen navetassa.

Kun työntelen rehuja paremmin lehmien eteen, se kouluttaa niitä kunnioittamaan itseään. "Hieeeeno! Hyvä tyttö!" kehun, ja sen häntä nauraa hetken, kunnes se keskittyy taas ja seuraava lehmä saa tietää, että sitä kannattaa väistää. Se kuuntelee pienintäkin äännähdystäni ja muuttaa suuntaa, jos kutsun. Kevyesti se hypähtää ruokintapöydän toisessa päässä rappuselle, ja odottaa kunnes avaan ahtaassa paikassa olevan vasikkakarsinan oven. Kutsusta se tulee karsinaan ja ottaa tietyn asennon. Vasikat tietävät jo, olemmehan jo melkein kaksi viikkoa joka päivä sen tehneet. Isommat painautuvat rauhallisesti karsinan toiseen päähän, ja odottavat rynnimättä, kun käyn hakemassa joukosta pienimmän. "Vasen", pyydän sitä siirtymään, että pääsemme ohi, ja mätkähtää maahan sopivalle etäisyydelle tuijottamaan vasikoita.

Minulla ja uudella vasikalla on rauha opetella ja toiset vasikat hyväksyvät mukisematta sen ylivallan. Kun kierrän hakemaan toista pientä vasikkaa, se jää rauhassa vahtimaan toisia, ja osaa ottaa pyyntöni vastaan myös, vaikka olen kauempana. Se opettaa minua joka päivä, ja joka päivä pystyn rohkaisemaan sitä enemmän näissä töissä. Toivon - ja uskon - että pystyn olemaan sille Se Jokin, se, mitä se oli heti ensitapaamisesta asti minulle. 

Käyn saunassa ja istahdan kirjoittamaan tätä. Se siirtyy odotuspaikaltaan jalkoihini ja laskee päänsä jalkateräni päälle. Kun katson alas, se nostaa päänsä samalla hetkellä ja vilkaisee minua silmiin. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani, ja tiedän, että se on tullut loppuelämänsä kotiin. Päässä soi tämä musiikki ( kuka tietää, mistä elokuvasta? ).

Meille muutti siis Karjapaimenen Liekki eli Lilo. Bordercollie, joka on paras ja innostavin työkaverini ikinä.