jännityksensekaisin tuntein, kun mummo ottaa esiin metalliset, kalisevat lehmän päitset. Taitavasti lehmän selälle huitaisevaa päätä varoen mummo kävelee tuvan ikkunan alla kärpäsiä hännällään huiskivan lehmän viereen, ja nopeasti pujottaa päitset turvalle, oikaisee metallikaaren oikein päin, ja kiinnittää metallisen soljen isommasta lenkistä läpi lehmän korvalliselle. Riimusta roikkuva naru on kulunut, tupsuinen, mutta se on joskus ollut sininen.

Mummo taiteilee lehmän portista pihatielle, ja pihan yli kohti navettaa. Tottelevaisesti lehmä kävelee mummon perässä, eikä edes yritä pysähtyä vaan nostaa kävellessään häntäänsä. Loiskahteleva, ruohoinen lanta läpsähtelee hiekalle ensin isommiksi, sitten pienemmiksi kasoiksi, ja lehmän peräaukko suipistelee erikoisesti tiristellessään kaiken ulos. Mummo ja lehmä katoavat navetan ovesta sisälle, mutta minulla ei ole lupa mennä perään.

Navetan edessä on vieras auto, ja kun vieras, kiiltävissä kumisaappaissa kävelevä mies tuo autoon paksun mustan salkun, vaihtaa sen ohuempaan ja astelee sisälle, uskaltaudun katsomaan navettaan. Karjakeittiön nurkassa on pitkä keltainen muovihansikas ja sen vieressä ohut, pyöreäreunainen lasinen pilli, jollaisia mummo käyttää kukkakeppeinä, ja navetassa lehmä seisoo hieman köyryssä ja häntä koholla toimituksen jäljiltä. "Tiesitkös, että se olj semmone ravattisonni?" huikkaa minulle enoni, joka kulkee navetan ohi minun seisoessani silmät ihmetyksestä selällään navetan ovella. En tiennyt, enkä tiedä muuta kuin että jotenkin se vasikan alulle laittamiseen liittyy. Että jotain sonnin tehtäviä ne nuo ihmiset sille lehmälle toimitti.

Lehmä on minusta kaunein mahdollinen. Sillä on päässä leveä läsi, poskissa hennosti punertavaa ruskeaa, ja sen kyljet kukkivat pitsisiä kuvioita. Sen sarvet kaartuvat taivasta kohti, ja ne ovat hienoimman väriset, juuresta tummat ja muuten valkeat - ja niin terävät, että mahasta menevät läpi, jos se suuttuu - mutta en minä pelkää, kun sillä on niin lempeät silmät.

Tuvassa kansioon on kirjoitettu laajalla kaunokirjoituksella jotain, josta en saa selvää. Lehmän kortin paperi on paksua ja pehmeää, ja mustekynä on uponnut siihen tehden kuin kohokirjoitusta. Kuittipaperit, jotka ovat välilehden takana toisaalla, ovat niin ohuita, että tarttuvat toisiinsa. Lehmän vasikalle on kirjattu isä.

*

Toimilupakurssille lähtiessäni olen viimeisilläni raskaana. Kurssin vetäjä katsoo minua silmät suurina ja kysyy: "Meinaatkos päästä näin korkean karsina-aidan yli?" ja näyttää kädellään yli päänsä. "Meinaan." vastaan. "Kyllä minä pääsen." Olen voimieni tunnossa, nuori ja ajattelematon, mutta kiipeän vajaa kahta kuukautta ennen vauvan syntymää ketterästi aidoilla enkä osaa edes pelätä syntymättömän vauvan puolesta työntyessäni harjoittelemaan siemennystä.

Pääsen kyllä kurssin läpi, mutta vain tuurilla, ajattelen, enkä uskalla toivoakaan alkavani siementää. Meille kyllä opetetaan kaikki mahdollinen, kiimantarkkailusta ruokintaan ja päinvastoin, ja kurssin anti on mieletön. Joka käänteessä vaan sanotaan, miten vaikeaa se tiineeksi saaminen kuitenkin on, ja miten pienessä karjassa ei tule tarpeeksi harjoitusta, että ammattitaito säilyisi.

Kurssin jälkeen kotona synnytän pian ja elämä täyttyy muista asioista. Tuntuma ja orastava osaaminen unohtuvat ja elämän täyttävät muut haasteet.Joskus satunnaisesti rektalisoidessani en ymmärrä asioita, joita käteen osuu, ja jätän kopeloinnit suosiolla muille. Keskityn synnytysavun antamisen opettelemiseen ja muihin maatilan asioihin.

*

Katselen taas internetistä kurssitarjontaa. Yritän ottaa selvää tilasiemennyskurssista, jollaisen jo kävin naapurin emännän houkuttelemana 15 vuotta aiemmin. Kysyn siementäjän käydessä, milloin mahtaisi Faba seuraavan kurssinsa järjestää, ja useampi semmari lupaa minulle ottaa selvää ja ilmoittaa. Mies kehottaa minua tonkimaan nettiä ja etsimään seuraava kurssiaika. Kysyn myös jalostusneuvojalta, olisiko mahdollisuus lähteä päivittämään jo unohtuneita siemennysyrityksiä. Hän lupaa ottaa selvää, mutta kuukaudet kuluvat keväästä kesään, eikä mitään kuulu.

Mies tahtoo lähteä Kiuruvedelle Viljo-messuille, ja sopiihan tuo, sillä luonamme on kanadalainen lehmien ystäväkin, 4H-vaihdokki, nuori nainen. Maatalousnäyttelyn anti on riemukas, kun ensin Faban kojulla semmarikurssia kyseltyäni päädyn Huitin Holsteinin teltalle, jossa on selkeä plakaatti "Seuraava tilasiemennyskurssi marraskuussa 2015". 

"Mihin voin ilmoittautua?" kysyn firman edustajalta ja saan heti rustata nimeni ja sähköpostiosoitteeni lapulle.

*

Saan tiedot kurssin alkamisesta sähköpostiin ja minua alkaa jännittää. Kurssi lähenee, mutta maatilalla on haasteellista. Hankaluus toisensa perään lävähtää esiin, ja vain sisulla selviän. Kun kurssille lähtöpäivä koittaa, olen vähällä perua koko lähtemisen. Keli on kamala ja kotona on paljon töitä ennen lähtöä. Pääsen starttaamaan vasta reilusti iltapäivän puolella ja tiedän saapuvani kurssipaikalle myöhään.

Jännityksen kupliessa vatsassani ajan Huitin Holsteinin pihalle. Ulkona on hiljaista ja autot ovat näyttäneet löytäneen paikkansa. Avonaisesta rakennuksesta pilkistelee syövien nautojen päitä, ja pakkasilman täyttää makea maatilan tuoksu. Talossa on valoja ja kävelen ovelle. Oveen koputtaessani minut ottaa vastaan hymyilevä sydämellinen ihminen, joka saa minut tuntemaan, että juuri minua on ihan eniten odotettu. Siinä samassa lämpö pyyhkii aikaisemman harmituksen ja syksyn raskauden pois, ja tiedän kurssin onnistuvan mainiosti.

Minut ohjataan runsaan iltapalapöydän ääreen ja siinä pöydässä istunkin myöhään yöhön. Keskustelut rönsyilevät ja on ihmeellisen tuttu olla.

Kurssi alkaa seuraavana aamuna ja kurssikaverit alkavat pikkuhiljaa tulla tutuiksi. Alun jäykkyys muuttuu tuttavallisuudeksi myös kurssikavereiden kesken ja alamme opiskella aihetta. Iltapäivällä siirrymme Kaarinaan ollaksemme lähellä teurastamoa, jossa harjoittelemme.

Seuraavan aamun teurastamoharjoittelussa tuntuu tutulta. Minusta tuntuu kuin olisin ollut samassa tilanteessa aiemmin, mutta ilman vauvamahaakin katselen karsina-aitoja pelonsekaisesti. Miten ihmeessä olen vastaavista voinut päästä yli suuren vauvavatsan kanssa???

Ensimmäinen läpivienti onnistuu hienosti - vahingossa, luulen, mutta saan ensimmäisen pisteen. Ähellän kiivetä karsina-aidoille, se tuntuu olevan tällä kurssilla kaikista vaikeinta. Juttelen lehmille ja lupaan niille pikamenolippua autuuteen. Ne palkitsevat minut olemalla kauniisti paikallaan potkimatta, kun harjoittelen antaumuksella ja pitkään. Tällä kertaa olen päättänyt onnistua ja oppia ja saada kurssista kaiken hyödyn. Läpivientejä tulee tasaiseen tahtiin ja tottakai "siemennän" vahingossa yhden tiineenkin.

Kurssin lopussa minulla on 27 onnistumista ja auton perässä siemennyspakki ja typpipönttö. Kotiin ajellessani kuvittelen itsesäni suuria ja psyykkaan itseäni siemennysnäyttöä varten. Siinä välissä vietetään joulut sun muut, ja suunnitellaan eläinlääkärin kanssa sopivaa siemennettävää tammikuun alkuun. Kiinnostun todella kiimantarkkailusta ja kirjoitan erilaisia listoja havainnoistani. Nappaan lasten hylkäämän ruutuvihkon ja alan merkata siihen kiimakalenteriin sopimattomia "mutu-havaintoja" lehmien kiimoista. Tussitaulu täyttyy huomioistani ja pyynnöistäni tiettyjen lehmien tarkkailuun myös muille. Selaan aktiivisesti kännykälläni Huitin Holsteinin sonninettikauppaa, ja yritän ymmärtää edes vähän sonnien arvosteluista.

Näyttökoeaamuna Stina soittaa minulle matkalta. Melkein hyperventiloin, sillä minulla on järjetön tarve onnistua kokeessa. Jännitän, onko yksikään ajastetuista lehmistä kiimassa, kun Ilonalta ja Jeniltä en löydä minkäänlaista merkkiä kiimasta ja Karriikan unohdan tarkistaa aamunavettatöillä. Stinaa odotellessa katson netistä Siskonpeti-sarjaa, enkä lue siemennyskurssin muistiinpanoja, vaikka tiedän että pitäisi. Muistan kuitenkin, että oljen sulatusveden lämpötila on 35 astetta, käytän Embassyn siemenannoksen, koska muita holsteineja minulla ei typpipöntössä vielä ole, ja että suorituksen jälkeen pistoletti pitää puhdistaa puhtaammasta päästä likaisempaan. 

Saan naapurin emännältä rohkaisevan tekstiviestin näyttökoetta tsemppaamaan, ja liikutun, että hän muisti minun olevan tulikokeessa juuri tänään. Kun Stina tulee, olen jo melkein paniikissa. Olen siivonnut karjakeittiötä, ja pestessäni lattiaa se jäätyi ulko-oven edustalta kovan yllättävän pakkasen vuoksi. Meinaan liukastua siihen aina. Komennan teinityttäreni asemiin ja myös pienet saavat äkkiä vaatteet päälleen, kaikki muut paitsi Ossi, joka yrittää pukeutua pelkkään toppahaalariin vain pikkuhousut yllään. Kun sanominen ei tuota tulosta, hönkäisen tyypilliseen tapaani terveen korvan puolelta, ja odottelemme sitten toiseksi nuorinta pukeutumaan ennenkuin pääsemme navetallle. 

Navetassa kertaamme pikaisesti käytännöt, ja sommittelemme itsemme kuvausasemiin. Lasken sulatusmukiin 35 asteisen veden, hävettelen osin puhki kulunutta hanskaa, jonka löysin käyttööni siemenannosta typpipöntöstä otettaessa. Sini ottaa videota ja tunnelma on alkuun totinen. Stinan kysymyksiin vastaan hermostuneena ja nopeasti, mutta alan rentoutua kun Stinan hymy ei hyydy ja hän juttelee kaikenlaista pienten lasteni kanssa. Olen saanut vahingossa laatikollisen kapeita naisten siemennyshansikkaita, ja kun opettelin muutaman kerran sellaista pukemaan ( sillä halusin, että minun ei tarvitse panikoita näyttökokeessa ), totesin, että tarvitsen jännityksestä nihkeään käteeni perunajauhoja mahdollistaakseni hansikkaan pukemisen. Sähellän videolla hakiessani "puuteria" käteen, mutta kaikki sujuu lopulta hyvin. 

Muistan leikata oljen pään ennen pistoletin suojan asennusta ja pian siemenen käsittely on valmis. En edes huomaa, että Stina on kysellyt ammattikysymyksiä siinä valmistautuessani, ja Sini katkaisee videon siirtyäksemme Karriikka-lehmän taakse tositoimiin. Uusi kuvaus alkaa, ja asettelen pistoletin varovasti lehmän hävystä sisälle. Kun työnnän rektalisointikäden asemiinsa, ryöpsähtää emättimestä iso määrä limaa ulos asti. "Hyvin on kiimassa." toteamme ja Stina jututtaa silmä tarkkana toimiani seuraavia Lumia ja Ossia. Ossi aikoo alkaa siementää isona ja Stina lupaa tulla tarkastamaan myös Ossin näyttökokeen. Ajantajuni katoaa ja minusta tuntuu ikuisuudelta, ennen kuin saan pujotettua kohdunkaulakanavan pistoletin päälle. "Onko kiva pittää sitä kättä siellä lehmän pepussa?" Ossi kysyy ja Lumi heti perään: "Onko siellä lämmintä?" Vastaan, että on lämmintä ja siinä samassa saankin jo sanoa, että perillä ollaan.

Taiteilen käteni pois ja jännitän, jos pistoletti vaikka liikkuukin. Huokaisen syvään Stinan todetessa oikean paikan löytyneen ja siementäessä lehmän. Olen niin huojentunut, että siirryn Karriikan vierelle halailemaan sitä, josta suivaantunut  normaalisti ei niin lempilehmäni yrittää potkaista minua jalkaan.

Sini kuvaa vielä puhdistusosion ja minä lotraan puhdistusalkoholia pitkin käsiäni. Vaihdan jokaiselle pyyhkäisylle uuden paperin, jotta en vaan ainakaan siinä tule mokanneeksi. Kuivaan hysteerisesti oljensulatusmukia ja selostan jotain typerää, ettei home ole hyväksi siittiöille.

Jatkamme näyttöä kahvipöydässä katseltuamme lehmät uutta jalostussuunnitelmaa varten. Ei minusta enää tunnu tentiltä, kun juttelun lomassa Stina kyselee tärkeitä seikkoja siemennykseen liittyen. Latelen ne kuin vettä vain, olenhan jo käynyt kurssin kahdesti ja itselleni tekemän lupauksen mukaisesti opetellut kaiken - vaikkakaan opettelu ei ollut vaikeaa myöskään kurssilla niin hyvien opettajien opettaessa ja täydellisten kurssikavereiden kanssa!

Jo seuraavana perjantaina - taiteiltuani videot hermostuneena Sinin tabletilta tietokoneelle, todettuani siemennykseni kestäneen ikuisuuden sijaan vajaan 2 minuuttia, ja lähetettyäni ne sähköpostilla tutkintotoimikunnalle - minulle soitetaan, että näyttöni on mennyt läpi. "Siemenen käsittely on sujuvaa ja asiallista, samoin siemennys ja puhdistus." Tuuletan villisti ja iloitsen etapista. Saan kuulla, että paperit tulevat vasta tammikuun lopulla, mutta minua on jo helpottanut tieto, että osaan!

Kuljen innoissani navetalla. Tiiraan lehmien häntiä ja häpyjä ja etsin merkkejä limasta, verestä ja muista merkeistä. Kirjoitan havaintojani ja tarkastan muiden tekemät havainnot. En melkein millään malta odottaa, että todella ja oikeasti pääsisin siementämään ja oppisin sitten lisää joka kerta. Lasken päiviä, jolloin Karriikalle ei pitäisi tulla uutta kiimaa, ja toivon kovasti sen tiinehtyneen. Kun aikanaan teemme tiineystarkastuksen, ja ultraäänilaitteen ruudussa näkyy itsesiementämäni vasikka, aion tuulettaa ja riemuita villisti. En melkein millään saata odottaa ensi syksyä, ja sitä, että omasiementämäni lehmät alkavat ehkä sitten poikia. Odotettavaa on tuplasti, sillä meillä on uusittu kaikki sonnivalinnat, ja odotukset ovat korkealla.

Odotellessani papereita ja merkatessani lehmien kiimoja muiden töiden ohessa ihmettelen, miten nurinkurisesti Faba pitää "omistaan" huolta. Kun olimme asiakkaita ja teetimme jalostussuunnitelmia, asiat tehtiin kuin vasemmalla kädellä ja minulle naureskellen, kun en ollut perillä, saati kiinnostunut käytettävien sonnien nimistä - vaikka osasin kertoa jalostustavoitteeni jo nuorena emäntänä 18 vuotta sitten - mutta nyt kyllä kiinnostaa, kun lakkasimme käyttämästä Faban seminologien palveluita. Mieheni vastaa puhelimeen, jossa seminologien esimies tahtoo tietää, miksi emme ole käyttäneet seminologia yli kuukauteen. Mieheni puhuu siemennyskurssistani, mutta ei ymmärrä sanoa, että olemme säästäneet kiimaisia lehmiä minun siemennettäväkseni. Että olisi siementämättömiä lehmiä heti käydä käsiksi kiimoihin, kunhan lupa heltiää. Enkä se saapuu jo ensi viikolla ja sitten minulla pitää kiirettä. Erityistarkkailulistassa on ainakin 10 nimeä, ja onhan minun tarkkaan syynättävä, ettei Karriikka uusi kiimaansa ylihuomenna.

*

Pienestä se on joskus kiinni ihmisen onni ja innostus. Pienistä sydämellisistä teoista on elämä rakennettu, rakkaudella omia töitään tekevät ja suurella ymmärtämyksellä ihmisiä kohtaavat ihmiset ovat tämän maailman onni ja pelastus. Huitin Holstein ( Alta Finland, HH Embryo Oy ) ja sen ihanat sydämelliset omistajat ja työntekijät, sekä kurssimme upea porukka pelastivat minun karjailoni pitkän sairasloman jälkeen,

Sydämen pohjasta kiitos.