korvamerkkeihin kirjoittamiseen tarkoitetulla tussilla mittanäytepullon kylkeen avattuani ensin pullon ja tiputettuani sisällä olleen säilytystabletin pois. Avatar. Napsautan kannen paikalleen ja toistan tabletin tiputtamisen. Äkri. Uudelleen. Bioni. Ja taas. Varjo. Viidennen kerran. Bettiina. Soilikki. Ylläri. Elke. Laitan mittanäytepullopussin pois, mutta rullaan pussinsuun auki uudelleen ja otan yhden pullon vielä, avaan korkin ja tiputan tabletin ulos. Kirjoitan kylkeen tarpeettoman isolla TANKKIMAITO.

Elsan olen testannut jo kaksi kertaa, molemmilla kerroilla negatiivista, joten otan lypsyputkesta sen kohdalta pois punaisen paalinarun, jonka olen aiemmin kiinnittänyt jokaisen antibioottihoidetun kohdalle antamaan lisähuomiota lypsyllä. Lehmän kannikassa lukee isolla sinisellä A-kirjain, sinisellä siksi, kun punainen rasvakynä on päässyt loppumaan, enkä ole useista meijerilläkäynneistä huolimatta muistanut ostaa uutta.

Kastelen puhtaan superlonitulpan ja puristan sen kuivaksi. Käännän kolmitiehanan osoittamaan pesuriin päin, avaan putkiston kumitulpan ja survon superlonin putkeen. Kumitulpalla jarrutan superlonin matkaa ja kohta valkoinen maito täyttää kokoojan lasisäiliön. Painan maitopumpun nappia ja odotan, kunnes kaikki maito on syöksynyt letkua pitkin tankkiin. Sammutan lypsykoneen kumitulppa kädessäni, nostan vasemmalla kädellä letkua tiristääkseni viimeisetkin maitopisarat tankin pieneen reikään, ja oikealla kädellä nostan letkun pois tankista. Kannattelen letkua ja sujautan tankin reiän kannen kiinni. - Taas pyyhkimättä tuo tankin päällys, ajattelen, ja asetan maitoletkun osoittamaan suoraan viemäriputkeen.

Kumitulppa paikalleen, kolmitiehana maidonkokoojaan päin, pieni veivautus vivusta, jolla kokoojan pohja avautuu ja pelastan superlonitulpan pois antibioottimaidon tieltä. Lehmien puolelle mennessäni väännän lypsykoneen käyntiin ja huudan jo ovelta: -Valmista!!

Käsissäni kannattelen mittanäytepulloja ja lehmien nimet sotkeentuvat hiukan. Niistä saa kuitenkin selvää, asettelen ne pölyiselle ikkunalaudalle ja pyyhin ensimmäisen erilleen lypsettävän. Avatar seisoo paikallaan, vaikka se näyttää lähtevän lentoon hetkellä millä hyvänsä. Potkunestäjä ehkäisee sitä nostamasta jalkaa, ja saan alkusuihkeetkin otettua. Vetelen muutaman suihkauksen jokaisesta neljänneksestä mittanäytepulloon ja mietin samalla, kuinka saisin otettua kaikista kattavimman näytteen. Päätän ottaa suihkaukset vielä loppumaidosta ja käyn lisäämässä pullojen joukkoon vielä yhden, jossa lukee YHTEISMAITO. Tarkoitan sillä kaikkien antibiootin vuoksi tänänä testattavien maitoa, ja käyn siirtämässä maitoletkun ohjautumaan maitotonkkaan.

Pyyhin myös Bettiinan, Bionin ja Varjon ja mies pyyhkii loput. Muistutan häntä ottamaan myös näytteet, että saan taas testata. Kun kaikki koneet ovat kiinni, rapsutan vielä kipeää Äppleä, ja harjaan siltä irtokarvaa selältä. Äpple ei jaksa nousta edes lypsylle ja koska tauti on vienyt sen maidon todella vähäksi, pyydän miestä jättämään sen makuulle.

Ensimmäisellä testauskerralla Äkri ja Avatar, Bioni ja Bettiina, Elsa ja Elke olivat negatiivisia eli puhtaita, Soilikki, Varjo ja Ylläri positiivisia. Jostain syystä kuitenkin myös tankkimaidosta ottamani näyte antoi positiivisen tuloksen, ja hädissäni testasin välittömästi uudelleen: kolme ampullia tankkimaidosta ja yksi Elsasta. Kaikki näyttivät iltamyöhällä negatiivista. Huh. Säikähdin jo!

Elsa on siis jo lypsetty meijeriin lähetettävän maidon joukkoon testattuani sen kahdesti negatiiviseksi, mutta joka kerta tuntemattomasta numerosta puhelimeeni soitettaessa hätkähdän: Joko meiltä tulleessa maidossa on ollut antibioottia sittenkin?

Levitän sisällä antibioottiampullit pöydälle, lasken, että niitä on tarvittava määrä. Etsiskelen hetken spriiliukoista kynää ja löydän sellaisen nukkekotiaskartelutarvikkeistani. Kirjoitan varovaisesti ampullien kylkeen lehmien nimet: Avatar, Äkri, Bioni, Varjo, Bettiina, Soilikki, Ylläri, Elke, sekä vielä TANKKI ja YHTEIS. Kymmenen näytettä, haude tulee täyteen. Laitan "koneen" pistokkeen seinään ja alan pipetoida maitoa. Pienen "palleron" puristus, vapautus maidon sisässä ja reikä ampulliin telineen kulmalla. Luen ohjetta ja tuskin uskallan hengittää ampulleihin päin. Bettiinan ampulli kaatuu, onneksi en ole vielä ehtinyt lisätä sinne maitoa, reagenssia - agaria, ohjeessa sanotaan - ei saa sekoittaa maitoon. Kun olen saanut kaikkiin kymmeneen onnistuneesti oikean lehmän, yhteisen tai tankkinäytteen maidon, nostelen ampullit varovasti hauteeseen omille paikoilleen ja tarkastan kellosta valmistumisajan. Kolmen tunnin päästä näytteet on luettava.

Nyt saan Bionin, Äkrin ja Avattaren tuloksista POSITIIVISIA, Elken näyte on epäselvä, sillä vaalean keltaista on vain pieni viiva ampullin alaosassa ( ohjeessa lukee: älä huomioi tummaa aluetta ampullin yläosassa, tulos luetaan agarin alaosasta ). Varjo, Bettiina ja Ylläri näyttävät negatiivisilta, Soilikki hyvin epäselvältä, mutta tulkitsen sen kuitenkin enemmän positiiviseksi. Tankkimaito ja yhteismaito ovat kumpikin kirkkaasti negatiivisia. Ihmettelen: - Miten yhteismaitonäyte voi olla negatiivinen (=puhdas ), kun kuitenkin ainakin neljän lehmän maito on testattuna positiivista?

Teen vielä testin samoista maitonäytteistä ja taas kolmen tunnin odottelun jälkeen katson tuloksia: Bioni, Äkri ja Soilikki ovat selvästi positiivista. Elke on negatiivinen, samoin Avatar. Niin myös Varjo, Bettiina ja Ylläri - puhtaita siis. Puhdas on myös tankkimaitonäyte, yhteismaitonäytettä en muistanut laittaa testaukseen enää uudelleen. Miten tästä saa mitään selvää? Mihin voin luottaa?

Iltapäivällä mennessäni navetalle odottamaan seminologia, siivoilen lehmien sontia ja ihmettelen paikallaan oudosti makaavaa Äppleä. Kun pääsen sen kohdalle, näen, että se on kuollut. Kieli näkyy hieman hampaiden välistä ja silmät ovat puoliummessa. Pää on taipunut partta vasten ja kaula on taitoksissa. Vatsa on jo hieman turvonnut, vaikka edellisestä visiitistä navettaan ei ole kahta tuntia. Kyyneleet kihoavat silmiini ja tuskailen miehelle: -Onpas kiva tästä vierestä tämä Assi siementää. Seminologi tulee, tuttu ihminen, ja parahdan hänelle jo ovella meillä olevan helvetin irti. Hän ei saa suunvuoroa, kun paapatan ja väliin hän sanoo monen kertoneen testin olevan hankala ja oikukas tehdä. Överi, jolta valui erinomaisia limoja aamulla, on kuitenkin tiine ja iloitsemme siitä hetken hymyssä suin. Assi on hyvässä kiimassa, eli jotain mukavaa tällekin päivälle,

Lypsyä aloitellessani soitan meijerin tuotantoneuvojalle ja tuskailen testausta ja sen tuloksia. Ihmettelen testin epäonnistumista ja tulosten vaihtelua, eikä tuotantoneuvoja keksi mitään viisaampaa. Kun ihmettelen, miten samasta lehmästä voi ensin tulla negatiivinen ja sitten seuraavan aamun maidosta positiivinen tulos, tuotantoneuvoja pamauttaa sanoa: "Kyllä se testoominen pittää älytä jossaen vaeheessa lopettoo, kun suap sen negatiivisen tuloksen." mutta minun päähäni ei millään uppoa ajatus, että luotettavaksi testiksi hankittu, maanlaajuisesti käyttöön meijerin käskyttämä testi voisi näyttää sikin sokin tuloksia maidosta, jossa ei pitäisi olla antibioottijäämiä. Minun laatukriteerien mukaan kun pitäisi voida luotettavasti testata lehmän maito vaikka joka päivä, ja antibiootittomalla maidolla tulisi luotettavasti tulla aina negatiivinen tulos. Emme kai voine itse päättää, kumpaa testin antamaa tulosta pidämme oikeana - kyllä sen vastauksen tulisi tulla testiltä itseltään idioottivarmoina samankaltaisina tuloksina!!

"Ee se niin herkkä voe mitenkään olla", sanoo tuotantoneuvojakin, kun ihmettelen, että eikö niitä ampulleja saa yhtään kallistella tai edes vahingossa heiluttaa. Kun tuskailen, miten voimme mitenkään uskaltaa lypsää hoidettuja ja jo varoajan ohittaneita lehmiä milloinkaan enää tankkiin, kun testikin noin sekoilee, tuotantoneuvojalla on vastaus: "Näkysköhän tuo niin isossa maetomiärässä, jos sinne niin vähänen miärä mänis antibioottia?" Kerron, että missään nimessä se en ole minä, joka sen testauksen "tuurillaan" laittaa, ja tuohdun jo pelkästä ajatuksesta, että tässäkö on neuvonnan apu, jota tämmöisessä tilanteessa annetaan. Kiitän tuotantoneuvojaa kuitenkin "avusta" ja jatkan asian tuskailua itsekseni.

Teen oman linjauksen: kun lehmällä on takanaan kolme selkeästi negatiivista näytettä, uskaltaudun lypsämään sen tankkiin. Pääsemme vaiheeseen, jossa Bettiina, Varjo, Elke, Elsa ja Ylläri lypsetään tankkiin, ja Elma, Ulla ( joiden varoaikakin umpeutuu myöhemmin kuin toisten ), Soilikki, BIoni, Äkri ja Avatar vielä erilleen. Testausta jatketaan, mutta ei yöunien kustannuksella.

Lypsyllä itkettää ihan syyttä suotta. Pyydän itselleni rauhallista, huoletonta mieltä, mutta postimyynnissä ei ainakaan niitä ole tarjolla. Tuskin kukaan myöskään luopuu omastaan. Vaihdossa voisin tarjota vain väsyneen, huolesta sairaan mielen, joka vetää suupielet alaspäin. Saan kuitenkin ystäviltä viestejä, konkreettista apua ja voimia. Silmälasien kiillotusta, että näen ainakin välähdyksinä sen, mikä elämässäni on erinomaisen hyvin.

Navetalta tultuani puen päälleni rakkaan mummoni puseron. Sen, jossa on tähtikuvioita ja joka oli mummolla omista vaatteista viimeiseksi päällä hänen joutuessaan viimeistä kertaa sairaalaan muutamia kuukausia ennen kuolemaansa. Paita lämmittää ihan eniten sisältä. Tuntuu kuin mummo halaisi minua ja sanoisi, että huomenna on paremmin, jaksa siihen asti.

Ja minä jaksan.

lehmän utareita lämpimällä luutulla. - Onko tämä jo lypsetty? kysyn mieheltäni. - Tuntuu niin tyhjiltä nämä tissit. Kyseessä on melkein kokovalkoinen Ylläri, jonka päivätuotos on tähän asti ollut reilun kolmenkymmenen kilon tietämissä. Liekö rehu vaihtunut vai mikähän lie, kun ei ole nyt aamulla maitoa lypsettäväksi. - Tyhjiltä ne tuntuivat jo eilen illallakin, mies vastaa, ja minä jatkan lypsyä miettien, mistä moinen voi johtua.

Kun pääsen toiselle puolella, myös Bettiinan utare tuntuu tyhjältä, tyhjemmältä kuin tavallisesti. Tarkastan juomakupit, ja niistä tulee vettä normaalisti. Ape näyttää maistuneen melko normaalisti, mutta asia vaivaa minua kovasti. Iltalypsyllä Bettiinan milkmaster näyttää Bettiinan maitomääräksi 0,3kg entisen normaalin 15 kg:n sijaan. Joku on pahasti vialla!

Seuraavana aamuna aistin jo navetan ovella, että mikään ei ole kunnossa. Lehmien sonta on lentänyt seinille, vaikka se ei erityisen löysää olekaan. Aivan kuin olisi ammuttu pyssyn suusta, eikä ollenkaan niinkuin normaalisti ritilään. Lehmiä katsoessani säikähdän todella. Koko rivi Soilikista Äppleen seisoo kyyryssä raskaasti huohottaen. Bettiina makaa voipuneena ja koko lehmä heiluu vaivalloisten huohotusten tahdissa. Varjo hengittää vahvasti vatsan lihaksia apuna käyttäen, ja Elsa on todella kipeä.

Toisella puolella on hieman paremman näköisiä lehmiä. Ylläri pysyy hädin tuskin pystyssä ja sen nenästä valuu keltaista räkää. Ehdotus ja Euro huohottavat, mutta niiden maitomäärä ei ole dramaattisesti laskenut. Onneksi Eini ja Amaryllis lypsävät sen mitä normaalistikin. Ellu on kipeä, samoin Aralia, jolta ei lähde utareesta yhtään mitään. Myös Elke on kadottanut maitonsa ja huohottaa räkä nenästä valuen.

Mittaan kuumeen jokaiselta lypsyn ohessa, jotta minulla olisi "kättä pidempää" eläinlääkärille soitettaessa. Yhdellätoista lehmällä lämpö on korkean kuumeen ylittävällä rajalla, kahdeksalla lievän kuumeen puolella, muilla normaali.

Eläinlääkärin saapuessa lehmät näyttävät vieläkin kipeämmiltä. - Voi kamalaa, sanoo eläinlääkäri ja ryhtyy kuuntelemaan lehmiä yksilö yksilöltä. Teen merkintöjä paperiin, johin merkkasin jo aiemmin lehmien lämmöt. Päädymme aloittamaan yhdeksälle lehmälle antibioottikuurin massiivisen keuhkotulehduksen/kuumeen vuoksi, sillä ne eivät pärjää oireidensa kanssa ilman lääkkeitä. Lisäksi10 muuta saavat pelkkää kipulääkettä. Eläinlääkäri lastaa autostaan karjakeittiömme pöydälle monta pulloa penisilliiniä, kaksi laatikollista Ketovetiä ( kipulääkettä ) ja aloitamme lääkinnän. Isäntä pitelee lehmiä, minä kirjaan ylös, mitä kukakin sai ja eläinlääkäri piikittää. Päässäni raksuttaa työn paljous ja maidon menetys: 9 lehmän maito menee hukkaan, viemäriin, sillä meijeriin antibioottihoidossa olevan lehmän maitoja ei saa lähettää.

- Nyt saakin olla hirmuisen tarkkana, sanon, ja piirrän rasvakynällä lehmien kylkeen suuria A-kirjaimia. Punaista väriä en tähän hätään löytänyt, sillä meillä ei juurikaan lehmiä lääkitä, jos tilanne ei aivan välttämättä niin vaadi. Hoidamme mieluummin muilla tavoin. Ehdotus hyppii kauhuissaan, kun eläinlääkäri lähestyy piikkeineen. Se saisi vain kipulääkettä, mutta päätämme antaa sen suun kautta, sillä kukaan ei saa sitä pistettyä sen pelätessä niin kovasti ja teutaroidessa siksi parressaan.

Bettiina, Varjo ja Elsa sekä Soilikki saavat kaikki mahdolliset tropit ja toivon niiden tilanteen kohenevan pian. Sydäntä särkee katsoa niiden vaikeaa oloa, vaikka ne "pelkkiä" tuotantoeläimiä ovatkin.

Iltapäivällä tullessani navettaan Ylläri jo syö, samoin Elsa ja Bettiina. Varjo seisoo vielä vähän hassusti ja Äpple ulostaa mustaa löysää ulostetta. Aloitamme lypsyn ja välttelemme A-kirjaimella merkittyjä lehmiä. Lypsyllä menee normaalia pidempään, sillä antibioottihoidetut on lypsettävä vasta ihan lopuksi. Illalla tankkiauton keräilyraportti kertoo maitoa olevan 800 litraa vähemmän kuin normaalisti. Alamäki on alkanut.

Sydän verta vuotaen siirrän terveiden lypsyn jälkeen aamullakin maitoletkun osoittamaan suoraan viemäriin, ja aloitamme hoidettujen lypsyn. Lisää lehmiä on sairastunut ja mietimme Ullan ja Elman antibioottihoidon aloitusta. Päätämme katsoa vielä pelkällä kipulääkkeellä, mutta seuraavana päivänä joudumme aloittamaan niillekin antibiootin niiden kunnon romahdettua totaalisesti. Pelkään nyt pikkuvasikoiden puolesta, sillä kuulen ensimmäiset yskähtelyt niiden karsinasta. Vasikat kuitenkin syövät ja juoskentelevat virkeinä, joten niille emme antibioottia vielä aloita.

Piikitän penisilliiniä lehmiin kuin vanha tekijä. Imaisen kahdenkymmenen millin ruiskuun paksua valkoista mönjää, etsin sopivan paikan lehmän lavalta ja tökkään. Joku ponkaisee samassa kauemmas, toiset tyytyvät vain värisyttämään ihoaan ärsytyksestä. Merkitsen paperiin kaikki hoidetut heti niitä pistettyäni, ja viritän navetan oveen antibioottihoidosta kertovan huomiolappusen. On tärkeää, että myös satunnainen lomittaja tietää ja huomaa meillä olevan hoidon, jotta virheellistä maitoa ei joutuisi tankkiin.

Kun hoitoa on kulunut viikko, meidän ei tarvitse enää piikittää lehmiä. Lypsämme kuitenkin erilleen joka päivä yli 400 litraa maitoa, sillä antibioottihoidon varoaika kestää kauan. Vähintään 11 päivää hoidon loppumisen jälkeen lehmiä on lypsettää erilleen ja sitten voi maitoa alkaa testaamaan uudenlaisella Delvotest-laitteella antibioottijäämien varalta. Jos laite näyttää, ettei jäämiä ole, lehmän maidon voi taas laittaa tankkiin ja lehmä alkaa taas tuottamaan.

Varon ja varoitan meillä käyviä vieraita tästä taudista. Mistä se meille tuli, siitä ei ole varmuutta, mutta kävihän meillä eläinkuljettaja ( ja tuli kolme uutta lehmää! ), lomittaja, siementäjä ja eläinlääkärikin jo aiemmin navetassa. Se on voinut tulla ihan mistä vain.

Onnekseni lehmät alkavat näyttää jo terveiltä. Vain Äpplen maitotuotos jäi huomattavan alas, sen sonta on erikoisen näköistä vaikka sen syöntihalut ovat palautuneet. Sillä voi olla joku muu häiriö, ja voi olla, että se joutuu teuraaksi. Muiden lehmien maito alkaa olla suunnilleen samoissa kuin ennen sairastumista. Muistan sittenkin, että Äkrikään ei lypsä entisiä määriä, eikä Avatar. Aralia meni suoraan umpeen sairastuttuaan, eikä sitä olla edes yritetty lypsää. Sen pitäisi poikia kesäkuun alussa, ja toivon sen vasikan olevan kunnossa. Tauti kiersi 30% lehmistämme, ja se on mielestäni paljon. Toivon, että kukaan muu ei moista tautia karjaansa saa.

Onnellisin tieto tässä taudissa on se, ettei se voi tarttua ihmisiin eikä hevosiin!

jo etukäteen Veronan poikimisesta. Silmilläni sitä hyväillen katson, kun sen  utare alkaa kasvaa, ja epäilen, ettei sen tiineys kestä laskettuun aikaan 3.4. asti. Tarkistan sen siemennyksen ja epäilen sen tulleen jo ensimmäisestä kerrasta tiineeksi. Verona on yksi huippulehmistämme, sen ensimmäinen täysi tuotoskausi tuotti 8582kg ensiluokkaista maitoa, toinen 9247kg ja kolmas huikeat 12128kg!! Siltä on lupa toivoa tasaista huipputuotosta ja koska se on navettamme kilteimpiä lehmiä, tiedän sen pitämisen olevan pelkkää iloa. Muistan Veronan oikeassa etuneljänneksessä olevan vanhan vedinpolkemavamman: pienen kielekkeen joskus aikanaan revennyttä ihoa, mutta joka on jo parantunut ja vain pieni muisto menneestä.

Kuljen lantakolan kanssa pitkin käytävää ja työntelen yön aikana läjiin jääneitä sontia pois. Kun pääsen Veronan kohdalle, näen, että sen poikimisen aika on tullut. Vasemmasta etuneljänneksestä kiemurtelee kullankeltainen ternimaitovana tehden lattialle lammikon, ja Verona seisoo pää painuksissa kuin kuunnellen. Käyn sytyttämässä valot ja tökin loput sonnat ritilään. Laitan Veronalle nyloniset nilkkakahleet ja lehmä hyväksyy ne muutamalla jalannostolla koettaen uutta rajoitetta. - Etpähän liukastu, kun alat työntää, sanon ja silitän sen kuvetta.

Käyn siivoamassa myös toisen lehmärivin ja silmäni hakeutuvat katsomaan Veronaa. - Verona poikii, sanon miehelle. - Mutta sillä ei ole kaikki kunnossa. Taidan kopeloida, mikä on pielessä.

Riisun fleecetakkini ja pesen käteni lämpimällä vedellä miltei kainaloon saakka. Lorautan kädelleni myös Betadinea, ja lisään sitä reilusti myös pesuveteen, jonka vaivalloisesti kannan lehmän taakse. Mies kantaa sylissään pehkuja ja tulee pitämään häntää. Työnnän käteni lehmän emättimeen pestyäni ulkosynnyttimet huolella. Pääsen kyynärpäätä myöten sisälle ja diagnoosini on selvä: - Tällä on kohtukierre, kukahan eläinlääkäri päivystää?

- Ootko varma, mies kyselee, mutta minä pesen jo saappaitani ja kiiruhdan sisälle etsimään päivystävän numeroa sanomalehdestä. Selaan kolmatta lehteä, kun perässäni tullut mies löytää oikean kohdan. Soitan päivystävälle ja katson kelloa: 6.29. Ilmoitan kohtukierteestä ja eläinlääkäri varmistaa vielä osoitteen. Lähdemme takaisin navetalle ja käsken Veronan makuulta ylös, jotta se ei työntäisi niin kovasti turhaan nyt tiuhaan tulevien supistusten tahdissa.

Kymmenen minuutin päästä puhelimeni soi ja näytössä vilkkuu äsken vastanneen päivystävän eläinlääkärin numero. Vastaan ja eläinlääkärin ääni sanoo: - Toinen eläinlääkäri tulee teille, vaikka hänellä varmaan hetken kestääkin. Lääkäri tulee kuitenkin niin pian kuin voi, minun täytyy olla aivan toisella suunnalla tänään. Kiitän, ja kummastelen, tuliko eläinlääkärille joku kiireellisempi sairastapaus ja yritän miettiä, mikä sairastuminen menisi kohtukierteenkin edelle. Keksimme miehen kanssa poikimahalvauksen ja kohdun ulosluiskahduksen hoidon kiireellisemmiksi kuin epänormaalin poikimisen avustamisen, ja toivon tuolle toiselle sairastuneelle paranemista.

Mies jatkaa lypsyä ja minä vahdin eläinlääkärin tuloa ja Veronaa. Käsken Veronan toistuvasti ylös, sillä se yrittää poikia voimiensa takaa, vaikka kohdussa oleva kierre estää vasikan ulostulon. Voivottelen ääneen ja lupaan Veronalle eläinlääkärin tulevan "ihan kohta". Miehelle sadattelen ääneen lääkärin viipymistä ja neljänkymmenenviiden minuutin päästä ensimmäisestä puhelustani päätän soittaa.

Iloinen ääni vastaa ja pahoittelee, että hänen täytyy viedä lapsensa ensin hoitopaikkaan. - Tulen puolessa tunnissa, hän kuitenkin lupaa ja minä toivon, että hän sittenkin joutuisi vaikka vähän nopeammin. Verona on taas heittäytynyt maate ja ponnistelee tosissaan. Käsken sen taas ylös ja se ölähtää noustessaan. Kipeäksi menee. - Kestä vielä, kestä.

Neljäkymmentäviisi minuuttia on kulunut soitostani tuuraajalääkärille, kun hän tulee ja pahoittelee viipymistään. Eläinlääkäri pukee pitkät hanskat, niiden päälle lateksihansikkaat ja kokovartalokumipuvun. Harmittelen suuria saappaitamme, ja lupaan hommata myös paremmin naisille sopivat kumpparit eläinlääkärin käyttöön. Eläinlääkäri työntää kätensä lehmän sisään pestyämme taas sen ulkosynnyttimiä ja mies kysyy lypsettävän lehmän vierestä, mikä mahtaa olla diagnoosi?

- Sinun vaimosi diagnoosi oli ihan oikea, eläinlääkäri vastaa ja sanoo vielä, että vaimoja kannattaa yleisesti aina uskoa. - Kyllä tämä kohtukierre on, yritän saada sen auki, kyllä tässä vielä ehkä hyvin käy, hän vakuuttelee. Pidän häntää ja lehmä ponnistelee eläinlääkärin yrittäessä käännellä kiertyneessä kohdussa olevaa vasikkaa parempaan asentoon jotta kohtukierre voisi samalla aueta. Kirkkaita ja kellertäviä nesteitä tulee lehmän ponnistellessa kuin saavista kaataen ja eläinlääkäri varmasti arvostaa yllään olevaa kumipukua. Siinä vasikkaa käännellessään hän pahoittelee viipymistään ja kertoo, ettei saanut tietoa töihintulonsa tarpeellisuudesta ennen kuin minä olin eläinlääkärille soittanut. Varsinaisella päivystäjällä kun oli tullut jotain "muuta menoa", eikä tämä ollut ilmoittanut tuuraajalleen ajoissa. - Että ei sitten mitään kiireellisempää sairastapausta? ihmettelen ja saan vastaukseksi, että ei, vaan koulutusmatka ulkomaille.

Kun eläinlääkäri saa vasikan jalat näkyviin - ne ovat takajalat - kiinnitämme niihin ketjut vetämistä varten ja mies tulee lypsyltä avuksi. Mies vetää kaikin voimin lehmän ponnistellessa myös, mutta vasikka ei liikahdakaan. Eläinlääkäri hakee erityisen vetoapulaitteen, jossa tangon yksi osa tuetaan lehmän takareisiä vasten ja narut laitetaan vasikan jalkoihin. Kierretangossa on laite, jota heiluttamalla veto kiristyy sykäyksittäin "pakolla". Sekään ei saa vasikkaa näkyviin sen enempää ja eläinlääkärikin on ihmeissään.

Päätämme löysätä vetolaitteen ja kokeilla kenties jotain muuta. Kun vasikka liukuu muutamia senttejä sisäänpäin vetolaitteen löystyessä, lehmän emättimestä roiskahtaa paljon verta. Soitan lisää vetoapua, jotta vasikka saataisiin ulos pian. Eläinlääkäri päättää antaa lehmälle kalsiumia suoneen lisätäkseen sen voimia ja supistuksia. Mies jatkaa lypsyä ja minä pidän lehmän päätä. Käännän päätä oikealle ja eläinlääkäri etsii suonta kaulasta. Vaikka hän etsii ja tökkää vähän väliä arvelemaansa hyvään kohtaan, pisaraakaan verta ei valu, ja se on meistä molemmista todella kummallista. Käännän Veronan pään vasemmalle ja pitkän etsimisen jälkeen suoni löytyy, mutta veren virtaus on heikkoa. - Tälle pitää antaa kohta myös vettä. Tuntuu niin kuivalta, ja jospa se ei ole juonut pitkään aikaan yrittäessään poikia, eläinlääkäri sanoo.

Kalsium menee suoneen hitaasti pullosta pulputtaen ja lehmä alkaa nojata päällään enemmän minuun. - Voi Verona, sanon, jospa tämä olisi kohta ohi. Silitän sen poskea ja eläinlääkäri ottaa neulan pois sen kaulasta. Kiirehdin hakemaan sille vettä ja kun tuon juomista uudessa sankossa, näen, kuinka Verona kallistuu hiljalleen kyljelleen, oikaisee päänsä kuin hidastettuna ja kieli valahtaa suusta.  - Hei, älä kuole!! sanon. - Nyt tää kuolee. Hei, Verona!! huudan ja taputan sitä etulavalle. Kokeilen sen silmää ja sen nielu tekee muutaman pienen nielemisliikkeen. - Kuoliko se?

- Ei voi olla, ei se voi kuolla, sanoo eläinlääkäri. - Ei näin nopeasti, ei.

Mutta kyllä se on kuollut. Verona ei reagoi silmästään, ei enää mistään. Ei se hengitä. Poika ehti tulla koulusta juuri, hälytettynä vetoavuksi, parahultaisesti näkemään, kun Verona kuolee. - EIIII!!!

Kuumat kyyneleet polttavat silmien takana, mutta niiden aika ei ole nyt. - Haluatteko, että avaan sen ja katsotaan, mihin se kuoli? eläinlääkäri kysyy valmiina palvelemaan meitä parhain mahdollisin tavoin. - Ei, ei tarvii. Ei se sitä takaisin tuo. Hirvee sotku vaan tulisi. Ei tarvitse, kiitos kumminkin, vakuuttelemme miehen kanssa kuin yhdestä suusta. Eläinlääkäri kumartuu Veronan pään puoleen ja raottaa silmää. - Mutta katsos. Ihan valkea. Niin minä arvelinkin. Ei se kuole kalkkiin noin heti, nopeasti - se kuoli verenhukkaan. Ihan valkoiset limakalvot, kaikki veri on kohdussa, eläinlääkäri selittää. -Kun kohtu on kiertynyt, siellä verisuonetkin ovat kiertyneet. Joskus ne eivät kestä sitä, kun ne sitten avautuvat. Tai sitten vasikka jumiin jäädessään repi kohdun tai isoja verisuonia. Me emme mahtaneet tälle mitään. Harmi, että kuoli.

Laittelemme hiljaisina eläinlääkärin tavaroita pois. Eläinlääkäri tarkastaa puhelimensa, johon ei ole tullut soittoja tai viestejä. Minun puhelimeni sen sijaan piippaa: Vieläkö eläinlääkäri on teillä? Sanotko että soittaa heti meille, meillä kamala poikiminen eikä miesten kädet yllä edes koskemaan vasikan päätä, vain jalat tulossa. Soitan numeroon ja naapurin emäntä vastaa hädissään. Annan puhelimen eläinlääkärille ja hän lähtee kiirehtimään toiseen navettaan. Saan kuulla päivällä, että vasikka menetettiin, mutta emä säästyi eläinlääkärin tekemän keisarinleikkauksen ansiosta. Naapuri oli facebookista huomannut viestini lehmän kohtukierteestä ja siitä tiesi soittaa minulle, kun ei saanut eläinlääkärin puhelimeen yhteyttä.

Eläinlääkärin lähdettyä ilo Veronan poikimisesta on vaihtunut silmien takana kuumottaviin kyyneliin. Harmissani kävelen sisälle ja ilmoitan Veronan raatokeräilyyn. Vasikan sorkat sojottavat sen emättimestä ja sen silmät ovat jo kuopalla, kun kiinnitämme pitkän kuormaliinan sen takajalkoihin ja vedämme sitä traktorilla tallin oven kautta ulos. Hitaasti, mutta varmasti se liikkuu kohti ovea ja ulos keväthyyhmäiselle pihalle. Raatokeräilystä soitetaan ja ilmoitetaan, että Veronan raato tullaan hakemaan jo samana päivänä. Muutaman tunnin ajan lehmäraukka rötköttää traktorin suuressa kauhassa etupihallamme meilletulijoiden kauhuna. Tämä on maalaiselämää: kuolema on aina läsnä.

Iltapäivällä selaan NautaNettiä ja löydän kolme mieleistä holsteinlehmää lopettavasta karjasta. Soitan jalostusneuvojalle ja kuuntelen lisätiedot. Lopetan puhelun ja kerron tekeväni tarjouksen pian. Laskin sauhuten lasken lehmien arvoja, alveja ja mietin, mikä piristäisi karjaamme huippu-Veronan juuri kuoltua. Tarvitsemme täytettä kolmeen tyhjään parteemme, järkeilen ja päädyn tarjoamaan yhtä summaa. Jalostusneuvoja kertoo soittavansa lähipäivinä, kun saa tilalta vastauksen tarjoukseeni. Kuitenkin hän soittaa jo puolen tunnin päästä ja kertoo, että tarjoukseni on hyväksytty! Meille muuttavat seuraavalla viikolla Ulla, Äkri ja Avatar, kaikki yli 10000kg:n tuotoksia lypsäneet. Ullan nimi on enteellinen, ja tunteilen jo sitä. Hykertelen jo hieman myös sen elinikäistuotosta: neljä kautta ja 42000kg maitoa!

**

Soitan numerotiedusteluun ja kysyn turhaan kotikuntamme eläinlääkärien esimiestä. He eivät sitä löydä ja klikkaan itseni puhelimella internettiin ja googlaan tuloksen. Löydän esimiehen ja esitän asiani. Saan kuulla varsinaisen päivystäjän huomanneen edellisen iltana klo 22 passinsa menneen vanhaksi, ja päättäneen sitten aamulla lähteä metsästämään uutta päästäkseen myöhemmin päivällä johonkin reissuun toiseen EU-maahan. Haukon henkeäni ja sanon ponnekkaasti esimiehelle, ettei tämmöinen ole hyvän toimintatavan mukaista. Esimies yrittää rauhoitella ja esittää vaihtoehdoksi, että eläinlääkärin viipymisen syy olisikin ollut toinen sairasmatka, mutta en hyväksy tätä vaihtoehdoksi. - Se olisi silloin sitten sillä selvä, vastaan. - Mutta tämmöinen syy ei ole silti mitenkään hyväksyttävä! Eläinlääkärin on töissä ollessaan sitouduttava hoitamaan työnsä, ja meidän on voitava siihen luottaa! paasaan ja esimies tuntuu ymmärtävän harmitukseni. Korostan, että emme kritisoi millään tavalla meille lopulta tulleen ja lehmää varmasti parhaalla tavalla hoitaneen eläinlääkärin toimia, ja että vain tämän varsinaisen päivystäjän töihin lähtemättömyys ja asioiden ennalta selvittämättömyys nyt harmittaa.

Esimies vielä väittää, että emme voi mitenkään todentaa lehmän kuoleman johtuneen eläinlääkärin viipymisestä, mutta tiukkaan vielä vastauksen kysymykseeni "Jos poikiminen on käynnissä, lehmää supistaa ja se työntää kovasti jopa parin tunnin ajan ja synnytyksen esteenä on kohtukierre ( tai vasikan asentovirhe ), EIKÖ se vaikuta haitallisesti KOHDUN RASITUSKESTÄVYYTEEN ja sillä tavoin voi aiheuttaa kohdun tai sen verisuonen/suonten repeämisen ja tämänkaltaisen kuoleman?" ja esimies vastaa: "Olet oikeassa, kyllä se vaikuttaa."

Olen hetken aikaa paremmalla mielellä keskusteltuani esimiehen kanssa, mutta mitä enemmän itse ja toisten kanssa tätä asiaa pohdin, sitä tärkeämmältä tuntuu jättää päivystävän eläinlääkärin toiminnasta kirjallinen kantelu.

Annan kuumien kyynelten tulla. Voi Verona!

tietokonetta ja klikkailen vähä vähältä lehmiä teurastamon järjestelmään. Lehmä nimeltä Älykäs, koska sillä on niveltulehdusta ja se ei voi enää kovin hyvin, "toystorylainen", ihana Ystävä, koska se ei hedelmällisyyshoidettunakaan tullut ikinä tiineeksi ja nyt maito alkaa jo vähetä, Suosikki-rakas, sillä kesken viimeisen tiineyden se alkoi työntää emätintään ulos ja poi'ittuaan sille iski hirveä utaretulehdus. Unnukka, kun se lypsää liikaa ja laihtuu, eikä eläinlääkärikään osannut arvata, mikä sitä vaivaa. Ulriikka, koska siltä ei mene tankkiin kuin satunnaisesti pari neljännestä. Keväällä ostettu Aromi, sillä se ei tullut tiineeksi ja maitokin jo vähänä. Samasta paikasta ostettu Anis, joka kiimailee jatkuvasti ja nyt jo soluttaa pahasti. Pikkuinen, mutta isosarvinen ay-Alku, joka oli niinsanottu täytelehmä, ja jota ei yritettykään tiineyttää sen lypsettyä jo niin pitkän kauden. Toto, jonka utaretulehdus uusi ja kroonistui, eikä maito mene tankkiin, joutuu utareterveyden vuoksi lähtemään, vaikka kantaa vasikkaa. Tuhkimon ilmoitan myös, kaksi neljännestä jo umpeutettu ja tiineystarkissa tyhjä... Varpun lisään teurastamon järjestelmään haikein mielin, sillä se on suosikkini keväällä ostetuista, mutta ei tullut sekään tiineeksi, ei sitten millään.

Selailen Maaseudun Tulevaisuutta ja huomaan ilmoituksen lopettavasta karjasta. Soitan. Mies kertoo lehmistä, kehuu. Luettelee lukuja ja maidon pitoisuuksia. Kiinnostaa. 14 lehmää olisi hyvä lisä poistettavien yhdentoista tilalle, kaksi partta navetassa onkin jo tyhjillään ja aatonaaton tapaturma toi ylimääräisen tyhjän paikan.

Muutaman päivän päästä olemmekin jo matkalla. Mies ajaa, minä nukun tyynyä vasten takapenkillä. Nukun koko 295 kilometrin matkan ja mies herättelee minut paria kilometriä ennen tilaa. Kun pääsemme maatilalle, olen tokkurassa, vasta herännyt. Lehmäkauppoja, ihan sama.

Navetassa meitä tervehtii nupojen lehmien rivi. Keskityn epäolennaisuuksiin, myyjäisäntä selaa papereita, jotka ovat irrallaan hänellä kädessä. Tämä Urhotar on poikinut keväällä eikä se ole todettu tiineeksi, siemennetty sitä on. Tässä on Aamu-usva, myyjäisäntä esittelee ja minusta sillä on nätti nimi. Huomaan takkuisen, jäykästi liikkuvan kissan ja jään pohtimaan sen elämää myyjäisännän luetellessa lehmiä.

Korvamerkitön, kokoruskea lehmä seisoo kuivalantaluorissa ja ojentelee kieltään meitä kohti. - Mikäs tämä on, mieheni kysyy ja myyjäisäntä kuittaa kysymyksen vastaamalla sen olevan niin vanha jo, ettei sitä aiota myydä muualle kuin teuraaksi. Myyjäisäntä selaa papereita ja minä yritän pysyä kärryillä. Huomaan kuitenkin navetan toisessa päässä, mullikarsinassa kääntyilevän hevosen ja jään miettimään, miksi se ei ole pikkupakkassäällä ulkona tarhassa, kuten hevosten kuuluu. Lehmien tuotokset vilahtelevat korvissani, hyviä lukemia.

- Tämä tässä on ollut erikoinen lypsää. Sitä pitää pitää hännästä kiinni, silloin se ei potki, muuten on melko mahdoton, myyjäisäntä tarinoi, mutta minulle ei jää mieleen, onko se Amaryllis vai Anis. - Yrtti on kohta menossa umpeen, myyjäisäntä kertoo, ja viittaa reunimmaiseen lehmään. Kierrämme navetan keskellä olevan seinän toiselle puolelle, astumme lantakourun yli lehmien takapuolelle ja mieheni huomaa kerran poikineen lehmän toisen jalan olevan turvoksissa. - Onko tuolla kipeä jalka? mieheni kysyy. Myyjäisäntä ei ole pistänyt moista merkille ja alkaa kehua lehmien ulkoilleen melkein joka päivä vielä pitkälle talveen. - Voidaan ne päästää nytkin, niin näette, miten ne liikkuvat, hän sanoo ja viittaa ovelle, jonka raosta virtaa viileää huurua. - Ei tarvitse, ei sentään, sanomme kuin yhteen ääneen.- Hyvä jos ovat liikkuneet ja laiduntaneet.

Silmiini osuu pieni, pienenpieni lehmä, jolla on turpeat utareet. - Ja tämä tässä on Aurinko, se poiki toissapäivänä. Ihmettelemme sen pienuutta, ja isäntä kehuu, että se se vasta hyvä lehmä onkin: ei syö paljon ja lypsää kovasti. Vieressään sillä on navetan kaunein otus, holsteinensikko Elsa. Katsastamme myös Elsan vieressä seisovan hiehon, mutta sen poikiminen on niin lähellä, kolmen viikon päässä, ettei myyjäisäntä suostu myymään sitä. Sen sijaan hän esittelee ummessa olevat, joiden nimet eivät jää mieleeni.

Mies ja myyjäisäntä keskustelevat hinnoista. Minä lasken keskihintaa ja pidän sitä korkeana, mutta myyjä ei suostu ensin antamaan tippaakaan periksi. - Montakos tiinettä siinä olikaan? kysyn ja mies selaa papereitaan. Pyydän saada katsoa lehmille suoritetut hoidot, mutta en saa monestakaan selvää merkinnät tehneen eläinlääkärin sotkuisesta käsialasta. Aika monta ultraäänitutkimusta, muutamia utaretulehdushoitoja.

Päätämme ostaa lehmät, ja isäntä luettelee niiden nimet. Ruby, Bahamatar, Aamu-usva, Aurinko ja Elsa jäävät mieleen, muut eivät, enkä jaksa vaivata päätäni sen enempää. Sovimme kuljetuksesta ennen vuodenvaihdetta, kunhan entiset lehmämme ovat lähteneet teurastamolle.

Nukun myös kotimatkan ja kotona muistan lehmien nimistä vain Auringon.

Omat lehmämme saatellaan teurasautoon ja navetta näyttää tyhjältä. Teuraskuskit ovat tuuraajia, ja kysyvät viidennen lehmän kohdalla, ovatko nämä viimeiset lehmämme, lopetammeko. Katsomme toisiamme kummastuneena miehen kanssa, emme lopeta, emme ole päässeet edes kunnolla vauhtiin. Lisäämme tuotantoa, ostimme jo uudet lehmät. Poistamme vain huonoja.

Uudet lehmät saapuvat, kun parret ovat olleet tyhjillään kolme päivää. Ensin navettaan saapuu ummessaolevia. Ne näyttävät valtavan lihavilta omien lehmiemme rinnalla. Ruby kävelee huonosti ja ottaa tukea seinästä. Jaa, vai ovat ulkoilleet pitkälle syksyyn... Äpple on suuri, tuntuu, että se saapuu ovenkarmit kaulassaan. Sitten saapuu nuorisoa; kerran tai kaksi poikineita, Aurinko, Elsa, Bettina, Bioni, Bahamatar, Aamu-usva, Auratar, Amaryllis ja Anis, jotka ovat ummessa. Sitten Urhotar, Yrtti, ja voi mahdotonta, mikä sieltä sitten tuleekaan: Tahiti.

Kun kuljettaja pyöräyttää Tahitin parteen, hän sanoo myyjäisännän laittaneen sille molemmat korvamerkit, koskapa siltä puuttui ne kumpikin. Katsomme mieheni kanssa toisiamme: OSTETTIINKO ME TUO?????????????? Palaan mielessäni myyjän navettaan ja muistan elävästi juuri tämän tummanpunaruskean lehmän seisomassa ilman korvamerkkejä takajalat kaukana matalalla sontaluorissa. - Kaikilla niillä, jotka aiottiin ostaa, oli korvamerkit... olihan? varmistelen vielä mieheltänikin. - Niin minustakin, mies vastaa.

Ongelma on siinä, että minun muistikuvani ei ole varma. Se ei ole sataprosenttisesti totta, sillä en minä kirjoittanut paperille listaa lehmien korvanumeroista, nimistä, poikimapäivistä ja poikimisten lukumääristä, siemennyksistä ja tiineystarkastuksista. Katsoin ja kuuntelin, mutta ajattelin välillä niin paljon muuta, pistin merkille niin epäolennaisia asioita, kuten sen, että hieman juottoikää vanhemmat vasikat olivat täysin pimeässä huoneessa navetan "siivessä", että jotain olennaista saattoi mennä ohi.

Selaan lehmien siemennyskortteja ja huomaan monta asiaa, jotka olisi pitänyt huomata jo ennen ostopäätöstä. Päätän seuraavalla kerralla tehdä listan, johon laitan lehmän numeron, lehmän nimen, syntymäajan, viimeisimmän poikimapäivän ( vuosilukuineen! ), poikimakerran, siemennyspäivän, siemennysten lukumäärän, siemennyssonnin nimen, tiineystarkastuksen tuloksen, vuosituotoksen, viimeisimmän mittalypsytuloksen ja myyjän pyytämän hinnan. Päätän myös tehdä kauppasopimuksen, johon yhdessä myyjän kanssa kirjoitamme seuraavalla kerralla ostettavien lehmien numerot ja nimet, ja josta saan itselleni varmuuden, mitä oikein sovittiin. Saatan myös pyytää myyjää kiinnittämään korvamerkit katsellessani tai pyytää saada kiinnittää puuttuvan korvamerkin itse tarvittaessa.

Oppia ikä kaikki. Kun myyjä soittaa lehmien tuloa seuraavana päivänä, kerron lehmien olleen yllättävän rauhallisia jo tulopäivänään. Jätän ihmettelemättä, miksi mukana oli myös karmean surkean näköinen, vanha Tahiti ( joka on kuitenkin sentään tiine, ja lypsää solutonta maitoa epätasapainoisista, roikkuvista utareistaan - solutestit on tehty kaikille meillä ennen ensimmäistä lypsyä ), sillä en ole täysin varma, sovittiinko sen olevan osa kauppaa.

*

Hedelmällisyysseminologien joukko tulee tekemään tiineystarkastuksia ultraäänilaitettakin apuna käyttäen. Aamu-usvalta löytyy kohdusta kaksoset, Bahamatar on edelleen tiine, Urhotar taas kiimaan tulossa ja Bettina siemennettiin juuri. Bioni liukastelee käytävällä ja pelkää sontaritilää, kun yritämme siirtää sitä toiseen parteen, ja päätämme jättää sen seisomaan omaan paikkaansa.

Kun ensimmäisen ummessaolevan ostokin poikiminen lähestyy, kauhistun. Vasta toista kertaa poikivan Aniksen utareet viistävät miltei maata ja vetimet sojottavat kaikkiin eri ilmansuuntiin. Kun Anis lopulta poikii suloisen sonnivasikan melkein kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, se on miltei mahdoton lypsettävä. Ja oikea etuneljännes on puuroa. Tarkastan siemennyskortista: sitä on hoidettu ensimmäisenkin poikimisen jälkeen. Hurraa! Anis myös potkii ja tarvitsee molemmille puolille potkunestäjät, jotka eivät kuitenkaan pysy paikoilaan niitä erikseen pitelemättä. Ilman potkunestäjiä se potkii niin, että heikompia hirvittää ja pahaa aavistamaton lypsäjä saa jo osumiakin.

Kusetettiinko meitä lehmäkaupoissa? Itseämme saamme syyttää, jos syytettävää on. :( Ensi kerralla olemme viisaampia. Ehkä.

kuumia kyyneleitä. Vavahdukset ravisuttavat kehoani, kun nyyhkytän, vaikka tiedän, että minulla ei ole mitään hätää. Mummo silittää hiuksiani ja sanoo lempeästi, mutta tiukasti: -Nyt nukutaan. Kyyneleet kuivuvat tyynyyn ja mummo silittää edelleen. Pitkiä, hätäilemättömiä kädenkaaria pitkin hiuksiani, jotka silkkisinä lipuvat mummon työtä nähneiden sormien alla. Hengitykseni tasaantuu ja nukahdan ennenkuin huomaan mummon lopettavan.

Tuvan kello tikittää tutusti ja lempeästi vielä silloinkin, kun havahdun yöllä. Tiedän, että minun on tässä hyvä, maailman paras olla.

*

Itken kuumia kyyneleitä. Vavahdukset ravistuttavat kehoani, kun nyyhkytän, vaikka tiedän, että mummolla ei ole enää mitään hätää. Kaikki kivut, hätäännys, muistisairauden tuomat ongelmat ja aukot ovat poissa, ruumiin vajavaisuuksilla ei ole enää väliä, mummo on vapaa.

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

- Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. -

Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
~ Aila Meriluoto ~

Ei mikään voi kuolla. Ei rakkaus voi kuolla. Ei rakkaus ole kuollut, se jäi. Mummo on mukanani joka askeleella, joka kyyneleessä, elämäntehtävässäni, karjassani, lapsissani, arjessani. Mummon rakkaus siivitti minut tähän asti, se siivittää elämäni myös eteenpäin.

Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja ne humisevat lastenlastensa yllä
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.

-Eeva Kilpi-

Minun mummoni on sekä kukkaniityt, heinät että puu. Minun mummoni on suuri puu, sen syvälle ulottuvat juuret, paksut, kantavat oksat ja ylväs, rehevä lehvästö, joka yltää Taivaaseen saakka. Minun mummoni on rakas. Aina. Minun mummoni kuoli viime yönä ja minua ei kukaan silitä, kun minulla on paha mieli, mutta minä tiedän, että mummon on nyt hyvä, maailman paras olla.

*

Silitän mummon hiuksia, nyyhkytän. Silitän ja kosketan vielä lämmintä poskea. Sanon nyt katkeilevalla äänellä, niinkuin niin monesti viime vuosina mummolle: - Minun rakas mummo. Silitän hiuksia, silitän, koska tiedän, että en koskaan enää katso noihin rakkaisiin kasvoihin. Katson lempeää, mummolle ominaista, tyytyväistä, nöyrää ilmettä. Hymynkaretta suupielessä, levollisuutta. Sipaisen poskea ja nyyhkytysten välistä sanon: -Kiitos ihan kaikesta. En ole koskaan tarkoittanut mitään enempää kuin tätä.

tietä pitkin. Tahdon ennättää käydä hoitamassa hoitohevostani ennen kuin tulee pimeä. Minulla on kullanruskea äitini ompelema takki, joka on joulukuun säähän hieman liian viileä, mutta riittävän vanha ja kulunut navettatöille. Jalassani minulla on punaiset valkoreunaiset kumpparit, jotka nekään eivät varsinaisesti talvikengät ole, mutta ne sentään saa pestyä juoksevan veden alla.

Navetasta löyhähtää lämmin kostea tuulahdus, kun avaan oven ja astun sisälle. Hevosen hoitaminen saa jäädä, kun uppoudun pikkuvasikoiden karsinan puhdistamiseen talonväen apuna. Yhtäkkiä yksi pienimmistä ponkaisee ja säpäyttää minua kipakasti sorkallaan käsivarteen. Au – sattuupa se kipeästi. Urhoollisesti kuitenkin jatkan karsinan siivousta, eivätkä vasikat enää säiky. Opin jatkuvasti lisää nautojen käyttäytymisestä ja rakastan niiden tarkkailua.

                                                                                       **

Juoksen paniikissa navetalle. Mies soitti juuri ja kertoi, että Aurora-lehmä on liukastunut ja sen jalat ovat levinneet pahasti sammakkoasentoon. – Se ei selviä, ajattelen ja huohottaen kiiruhdan navetan uudemmalle lehmäpuolelle. – Voi hirveetä, sanon ääneen ja mies myöntelee.

Käännämme lehmän sille edullisempaan asentoon, mutta se ei yritäkään korjata vasemman takajalkansa asentoa. – Menetetty peli, totean hiljaa ja taas mies myöntelee, kun ei muuta voi. – Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy ja minä sanon vain ”En tiedä.”, koska todellakaan en tiedä.

Kömmin päiväunille, sillä olen aivan uninen valvottuani kaksi edellistä yötä miltei aamuun jouluvalmisteluja tehden. Lahjat on paketoitava yöllä, etteivät lapset niitä näe. Laatikoiden tekemiseenkään ei tuntunut olleen aikaa päivällä, joten neki n valmistuivat yöllä. Se kostautuu. Silmiä painaa, mutta uni korjaa tilanteen.

Uni ei kuitenkaan korjannut Auroran tilannetta. Se on yhtä hankalassa asennossa edelleen, kun menemme navettaan uudestaan. Käännämme sitä, mutta se ei pysty yrittämään ylös. Revähtänyt, halvaantunut. Rikki koko lehmä. Voi surku. Muistelen Auroran syntymistä, kun Varpu-hieho sitä synnytti. Synnytys meni muuten hyvin, mutta kohdusta meni rikki joku suuri verisuoni, ja eläinlääkärin apuyrityksistä huolimatta Varpu kuoli verenvuotoon pystymättä lypsämään pisaraakaan maitoa tai hoitamaan vasikkaa itse. Muistoihini on syöpynyt kuva siitä, kun Varpun emättimestä valui verta kuin puutarhaletkusta olisi laskettu.

Auroran oma poikiminen oli myös muistoihin tallentuva tapaus. Sen vasikka oli todella tiukassa, että emme miehen kanssa saaneet kahdestaan vedettyä Auroran ponnistellessa voimiensa äärirajoilla, ja vasta naapurin miehen tultua apuun vasikka syntyi. Ihmeen kaupalla tuo vasikka, Ilona, kuitenkin oli hengissä ja siitä on kasvanut kelpo hieho. Aurora oli monta päivää kipeä poikimisen jälkeen ja kun se siitä tokeni, se potki raivokkaasti aina lypsiessä, kunnes tottui toimitukseen. Viime ajat se oli hyvin vaivaton peruslehmä, ja sen sorkatkin hoidettiin joulukuun alussa moitteettomiksi seistä ja kävellä.

-          Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy uudelleen. – Lähtis kai siitä hyvät lihat.

Pelkään, että en osaa, en pysty. Soitan paikalliselle teurastusyritykselle, jossa ollaan niin kiireisiä joulun kanssa, ettei sieltä liikene apua.- Valitan, sanoo yrityksen omistaja, vuoden kiireisin sesonki menossa, kinkkuja tässä jaellaan. Ymmärrän tietysti. Pahoittelen häiriötä ja toivottelen hyvää joulua. Soitan myös eräälle nuorelle miehelle, jonka tiedän olevan metsästysseurassa, tai ainakin luulen niin, mutta hänkään ei osaa sanoa, ketä voisin pyytää auttamaan. Varsinkin tällaisella aikaa, aatonaattona. Kiitän, ja mietin pää savuten, mitä pitäisi tehdä.

-          No,  lopettaa se joka tapauksessa täytyy, juttelemme ja ryhdymme toimeen. Mies hakee pulttipistoolin ja siirrämme lehmän käytävälle. – Voi että, voivottelen ääneen. – Kohta helpottaa, sanon Auroralle ja silmäni kostuvat. Voi että inhoankin näitä tilanteita!! Mies täräyttää tainnuttavan tällin lehmän otsaan ja sen pää putoaa kerrasta. Armelias taintuminen, ajattelen, ja teen sen, mitä pitää. Veri pulppuaa käytävälle tarkistettuani ensin lehmän silmästä, ettei se reagoi kosketukselle. Lehmä korahtaa muutaman kerran, veri syöksyy ulos ja muutaman liikahduksen jälkeen on hiljaista. Sydän lakkasi lyömästä. Auroran elämä on ohi, mutta minun työni vasta alkaa.

Traktori on ajettu lehmää lähimmän oven eteen ulos ja mies selvittelee pitkiä liinoja. – Mistähän tuo olis viisain ottaa kiinni, mies kysyy ja päädymme yrittämään yhtä tapaa. Esikoispoika rientää traktorin rattiin ja peruuttaa hitaasti poispäin ovelta. Lehmä nytkähtelee ja liikkuu kohti ovea. Sen pää taipuu karmiin ja näyttää järkyttävältä, mutta onneksi se ei tunne enää mitään. Nyt sille on ihan sama, miten sitä revitään. Minun tekee silti pahaa, kun niskat rusahtavat hieman lehmän liukuessa ovesta ulos märälle lumelle. – Aika helpostihan tuo tuli, mies toteaa ja kiinnitämme lehmän takajaloista traktorin paalipihtiin.

Kävelen kuin hautajaissaattueessa traktorissa roikkuvan lehmänruhon perässä konehallille, jonka suojiin traktori lehmineen peruutetaan. Mies laskee ruhon sopivalle korkeudelle ja minä valitsen veistä. – Iso vasikka. Tämä on ihan kuin vasikka, iso vasikka, hoen ääneen ja viillän ensimmäisen kerran utareen vierestä. Pian utare jo heiluu minusta katsoen vasemmalla ja tihkuttaa hiljalleen maitoa nurjalta puoleltaan. Irrotan utareen kokonaan ja avaan vatsan.

Vatsanpeitteiden läpi on mentävä varovasti, sillä en tahdo puhkaista pötsiä. Pienen suloisen rasvakerroksen alla pötsi vyöryykin jo minua kohti ja ensimmäisen kerran minua hirvittää todella. – Kyllä se vielä raatokeräilyyn kelpaa, jos et onnistu, kannustaa mies ja minä jatkan. Löydän peräsuolen ja irrotan sen kantimistaan laajasti, saan sen siististi ruhon ulkopuolelle. Pötsi ja muut mahat pullahtavat ulos kuin itsestään ja jäävät roikkumaan ruokatorven varaan. Otan maksan ja leikkaan siitä pois sappirakon. Kylläpäs maksa painaakin!! Ruokatorveen taiteilen narusta moninkertaisen solmun. En tahdo tippaakaan karvaita ruuansulatusnesteitä sotkemaan ruhoa ja lihoja.

Mies työntää sisälmyksiä ulos konehallin lattialta. Katseeni kiinnittyy erääseen pussimaiseen elimeen, jossa on pienen kämmenen kokoisia palleroita. Kohtu! Käännyn sitä kohti ja avaan kudospussit. Nieleskelen itkua, kun kohdusta paljastuu täydellinen, kauniin värinen lehmävasikka, jonka olisi ollut määrä syntyä huhtikuussa. Tämä on teurastuksen pahin vaihe. Syytön, joka ei saanut mahdollisuutta edes syntyä. Asettelen vasikan kauniisti sankon päälle, jossa on jo emän maksa ja munuaiset. Puistelen päältäni pahan mielen ja jatkan.

Nyljen taljaa hiljalleen kintereistä alaspäin. Mies pitää leperettä ja pyytää varomaan sormiaan. Varovasti, varovasti, tarkoitus onkin. Ei tässä hosumalla kannata pilalle mitään pistää. Kun pääsen häntään ja siitä alaspäin, nahka valuu kuin melkein itsestään, kuin takki pois Auroran yltä. Ei lehmä tunnu enää Auroralta, ruokaa se jo nyt tuntuu sydämellenikin olevan ja tahdon vain saada kaiken mahdollisimman siististi tehtyä.

Kolmen tunnin päästä siitä, kun Auroran sydän lakkasi lyömästä, lopetan siihen, kun lehmän pää tipahtaa irti. Olen yltä päältä veressä, hihoista saa puristaa puhdasta verta, samoin lahkeista. Mies nostaa traktorin etukuormaajan niin korkealle kuin pystyy, ja lehmän torso jää roikkumaan konehallin suojiin päiväksi, pariksi. Minusta tuntuu yhtä aikaa pahalta ja hyvältä. On epäreilua, että terve, hyvä lehmä ei saa elää, mutta on äärettömän hyvä, että onnistuin teurastamaan sen: ettei rakkaudella omin käsin kasvatettu lehmä elänyt turhaan, etteivät sen huippulaadukkaat lihat menneet hukkaan – samaan aikaan kun muualla maailmassa nähdään nälkää.

                                                                                       *

Aatonaattona suolistettu ja nyljetty lehmä odottaa paloittelijaansa, vaikka on Joulupäivä. Viivyttelen ja nukun pienet aamupäiväunet aamunavetan jälkeen, ja onnekseni saan apujoukkoja. Apujoukot huolehtivat monista asioista, ja tulevat myös paloitteluun kaveriksi. Pesen suuren, 100 litran korvon kinkunsuolauksen jäljiltä huolella, ja haetutan miehellä kokonaisen filmivanerin niinikään karjakeittiöön kunnolla pestäväksi. Tyhjistä 200 litran öljytynnyreistä teemme jalat, paksusta vanerista pöydän ja filmivanerista puhtaan liukkaan pinnan, jossa voi leikata lihaa. Lehmän ruhon alle virittelen puhtaan pressun, ja vaatteeni ovat juuri pesukoneen kautta kuivausrummusta otetut.  Jälleen sujautan käteni uusiin, puhtaisiin nitriilihanskoihin, niitä on mukana taas laatikollinen siltä varalta, että joudun vaihtamaan.

Aloitan lehmän oikeasta etujalasta. Sorkat ja sääret polviin asti olen poistanut jo toissapäivänä, mutta nyt alkaa lihanleikkaus ja ruhon paloittelu. En ole tehnyt tätä koskaan lehmälle, vasikoita olen teurastanut useita kymmeniä, samoin muutamia lampaita ja vuohia. Niitä en ole koskaan niin oikeaoppisesti edes yrittänyt paloitella, koskapa olen syöttänyt ne lihat ja luut koirille. Huokaisen ja vitsailen jotain apujoukoilleni ja alan veistää. Saan jalan irti ”olkapäästä”, lapaluu jää vielä kiinni, mutta komeita lihoja jo tästäkin saa irti. Laitamme jauhelihaksi tarkoitetut lihapalat korvoon ja jatkan osien irrottelua.

Vasen jalka, kupeilta kalvojen peittämiä lihasuikaleita, jotka heitän suosiolla koirille menevään kasaan. Kylkiluiden kohdalla mietityttää, miten saan ne irti ja mies kiikuttaa sahaa ja kirvestä, jotka minä pakotan pesemään vahvoilla pesuaineilla. Lopulta päädyn vetämään teurastusveitsellä kylkiluut irti toisistaan ja vääntämään ne vain sitten pois paikaltaan. Minulle tulee hiki, vaikka ulkona myllertää melkoinen tuuli ja räntäsade. Kehitän tekniikan, irrotan kylkiluun toisensa jälkeen ja apujoukot taiteilevat niistä lihat irti. Käytän kirvestä lopulta vain katkaistakseni selkärangan, kun kaikki syötäväksi kelpaava liha on veistelty pois.

Kun minulla on jäljellä vain lanne sekä paistit, otan kännykälläni kuvan ja huokaan. Miten ihmeessä minä saatan tämän osata? Olen kadottanut ajan ja paikan tajun, ja laulan täysillä radiosta tulvivien joululaulujen mukana. Lempijoululauluni ”Näin sydämeeni Joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen” soi monta kertaa. Laulan kovaa ja korkealta – kun olen nyt jo yksin apujoukkojen lähdettyä vastaanottamaan vieraita  - ja seuraan paistilihasten kaaria. – Ei näistä syömäkelvottomia tule, jos en osaakaan leikata oikeista kohdista, sanoin miehelle, mutta kun kääntelen paisteja ja fileitä myöhemmin filmivaneripöydälläni, ihmettelen niiden näyttävän täsmälleen samanmuotoisilta kuin aiemmin palautuksena teurastamoltakin tilatut. Osasinko minä leikata paistit??

Tiedän kuulostavani omahyväiseltä, kun soitan miehelle, että tulisi laskemaan etukuormaajan alemmas, jotta saisin silpoa loputkin. Osaisin myös itse laskea sen,  mutta en viitsi kosketella puhtailla hanskoillani mitään likaista. Kädet ovat sen verran kohmeessa, ettei hanskanvaihtokaan houkuttele. Kahdeksan tunnin työrupeaman jälkeen vedän pressun traktorin edestä sivuun, lastaan pussitetut paistit ja fileet sekä korvollisen jauhelihaksi tulevaa esikoiseni kanssa mönkijän peräkärriin, irrotan lehmän päästä korvamerkit ja suljen konehallin suuren liukuoven suojaamaan vielä koiria varten jätettyjä teurasroippeita ja luita.

Mies kävelee perässäni ja sanoo: - Täyden kympin suoritus!” Katson häntä pitkään ja sanon: ”Antaisit edes kaks kymppiä!”

Aamulla koko kroppani on aivan jumissa.

                                                                                       *

Tapaninpäivän iltana 100 litran korvollinen lihaa on jauhettu. En saanut mistään teollisuuslihamyllyä, joten laitoin kaiken toivoni yksityiskeittiöihin tarkoitettuun Braun-lihamyllyyni. Braun ei pettänyt, sillä sain kuin sainkin jauhettua kaikki! Vasta kun jauhoin koirille viimeisiä jauhelihan seasta pois leikkelemiäni rasvoja ja jänteitä, kone sanoi sopimuksen irti kun siipiterä hajosi kolmeen osaan. Se on kuitenkin korvattavissa oleva varaosa, joten ei hätää, yhteistyömme voi jatkua vielä!

                                                                                       *

Tiedän, että Sinä lukijani ajattelet varmasti monenmoisia ajatuksia tästä kaikesta. Voit pitää minua kylmänä ja tunteettomana ihmisenä, kun ylipäätään pystyin  kokeilemaan moista. Saatat pitää minua raakana, kun en itkenyt, parkunut ja kyyristynyt toimettomaksi noinkin raa’an tehtävän edessä. Voit kuvitella mielessäsi hirviön, kun lauluja lauleskellen vuoleskelin eläimestä perheelle ruokaa.

Lapsena kieltäydyin syömästä mummolan hiehoa, omaa nimikkovasikkaani Senniä. Ajatus tuntui minusta vastenmielisimmältä koko maailmassa: kuin olisi syönyt parhaan kaverinsa. Senniä minulle kuitenkin syötettiin, sillä lapsenmieli ei jaksanut valvoa kaikkia jauhelihakastikkeita tai paisteja, ja Sennin teurastamisen tuska katosi pian. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut se, että tiedän, mitä syön. Ja silloin, kun ruoka tulee eläimestä, minulle on entistä tärkeämpää tietää, millaisen elämän eläin on elänyt.

Aurora syntyi kirjaimellisesti syliini, se kasvoi ruokkimanani, pitelin sen häntää, kun sitä siemennettiin ensimmäisen kerran. Olin sen vieressä ja autoin sen vasikkaa maailmaan kun se synnytti, ja lypsin sitä ensimmäisen kerran. Lypsin sitä kaikki ne kerrat, jolloin se potki kuin piru olisi ollut irti, lypsin sitä kun se oppi olemaan luottavainen ja rauhallinen. Silitin sitä, kun tainnuttava ase läsähti sen otsaan ja olin rauhallisesti sen vieressä, kun sen sydän lakkasi lyömästä.

Sillä oli nimi, sillä on historia. Sen ei tarvinnut lähteä koskaan kotoa eikä sen tarvinnut elää elämäänsä turhaan. Sen muisto olisi häväisty, jos se olisi laitettu suurriskisen teurasjätteen tuhoamislaitokseen. Aurora ei ollut riski. Aurora oli lähiruokaa parhaimmillaan: ensin maitona, nyt lihana.

Eläköön lehmä! Eläköön uudenoppiminen ja ennakkoluulottomuus! En tunne olevani enää se kirkonkyläläinen opettajien lapsi. Olen Maatilan Emäntä ja erittäin ylpeä siitä, mitä olen elämässäni oppinut!

auton takapenkillä ja lasken katuvalojen välähdyksiä. Kaivan pussista jo kolmannen pikkuleivän, käteeni sattuu ässä-keksi, mutta tunnistan sen vasta suussa. Haarukkaleivät ja vaniljapalat jo söin ja pian pyydystän pussista viimeisetkin muruset suuhuni. Ollaan vasta Paloisvuoren alla menossa, mutta kaikki mummon antamat matkaeväät on jo syöty. Hyvähän se onkin, sillä kohta uni jo kutsuu täyden päivän päätteeksi, vaikka kotiin on vain puolen tunnin matka. Nukahdan ja uneksin omista lehmistä, elämästä eläin- ja lapsikatraan kanssa.

**

Ajelen jännittyneenä 5-tietä kohti Heinolaa. Navigaattorin lukemat pienenevät sitä myöten, kun auto nielee kilometrejä. Meidät ohitetaan monta kertaa, kun köryyttelemme hevoskoppi perässämme kahdeksaakymppiä. Vilkuilen taustapeilistä ja pistän merkille, että suurin osa ohi ajavista autoista on harmaita farmariautoja. "Toivottavasti navigaattori ei ohjaile teitä pikkuteille", tekstailee emäntä minulle kännykkään ja minä tarkistan kääntyessämme, että osaamme oikealle tielle. Matka hupenee pienen, kiemuraisen asfalttitien alkuun ja navigaattorin ilmoittaessa "Kahdensadan metrin päästä olet saapunut päämäärään" silmiemme eteen avautuu peltomaisema, jota tähdittävät maailman kauneimmat olennot: kaksi nuorta kyyttöä ja lapinhieho. Tyttäreni pidättää hengitystään ja kuiskailee: "Onko se tuo, onko se tuo?"

"Ehkäpä se ON joku noista, en tiedä. Olemme kuitenkin tainneet saapua oikeaan paikkaan."

Käännän auton pihaan ja ajan navetan eteen. Silmäni kostuvat, kun navetan ovessa on Suomen Alkuperäiskarjan kaunis merkki. Ensimmäisenä meitä tulee tervehtimään suuri, innokas koira. Se nuolaisee poskea ja häntä vispaa mahdottomasti. "Taidat olla ystävällinen." sanon sille enemmän toteamuksena kuin kysymyksenä ja nousen autosta. Matka on vähän jäykistänyt nuoruuteni ratsastusvammana kantamaani lonkkaa ja nilkutan hieman kulkiessani tervehtimään emäntää. Kättelemme, ja käännyn katsomaan laitumelta meitä katsovia uteliaita. "Onko se joku noista?" kysyn ja silmiini tulvahtavat kyyneleet. Itken jo emännänkin puolesta: hän hyvästelee, minä tervehdin!

Se ON yksi niistä. Keskimmäinen. Se pienin. Niin kaunis. Niin täydellinen. Jo rakas!

Ilotar keskellä.

Menemme aitaukseen katsomaan ja saamme kolme uteliasta ja ystävällistä lähellemme. Hiehot pääsevät halutessaan hyvin kuivitettuun karsinaan ja niiden reitti on hyvin hiekoitettu, ei tippaakaan märkä. Esimerkillistä ja ihanaa! Emäntä huokuu rakkautta eläimiään kohtaan ja Taavi-koira aloittaa leikin lappalaishiehon kanssa. Hupaisalta näyttää, kun koira leikkii itseään niin paljon suuremman naudan kanssa. Ovat selvästi kaverit, ja välillä Taavi nuolaisee ystäväänsä turvasta. Hellästi.

En haluaisi pitää kiirettä, mutta ehdotan papereiden tekoa ihan vain sen takia, että matka takaisin kotiin on pitkä ja päivä kuluu. Emäntä ehdottaa kahvia ja juuri kun ehdin ajatella, että saisinpa nähdä Ilonan emän, emäntä kysyy, mennäänkö sittenkin navettaan. "Mennään!"

Astun sisään karjakeittiöön ja muistot tulvahtavat mieleeni. Sama tuoksu, sama emalipäällysteinen lattiakaivon ritilä, voimakkaasti lattiakaivoon kalteva lattia. Kaikki tarvittavat siististi juuri niille tarkoitetuilla paikoillaan. Upeaa. Ihastun. Rakkauden, joka tässä navetassa asuu, voi tuntea ihollaan ja se tunne pakahduttaa. Koen olevani etuoikeutettu, kun minä saan Ilonan ja pääsen kulkemaan sen kanssa elämän matkaa.

Astumme navettaan ja Suometar - Ilonan emä - tuntuu osoittavan mieltään. Saan kuulla sen tarinan ja iloitsen, että sillä on niin isosti ymmärtävä emäntä. Tapaan myös ihanat lapinlehmät navetassa ja Ilonan siskon Asterin. Pyydän Suomettarelta lupaa ottaa valokuvaa muistoksi, ja tuo puhetta ymmärtävä ja myös ihmisille jutteleva lehmä päättää suostua pyyntööni tulla kokonaan näkyviin kääntämällä päänsä kohti minua. Vähän pitkin naamoin, mutta kuitenkin, taisi äiti-Suometar antaa luvan tytär-Ilonalle lähteä meidän mukaan... Onneksi emäntä oli jo keskustellut asiasta lempeästi ja pitemmän aikaa...

Ihanan Ilonan ihana emä Suometar.

Ja sisko Asteri.

Voisin jäädä tänne navettaan työskentelemään ja elämään. Pieni länsisuomalainen vasikka imee tyttäreni nenää ja tytär nauraa sydämensä pohjasta. Ihania koko navetta täynnä. Suloisemmaksi vielä muuttuu, kun näemme nuoriso-osastolla Isapellan ja Inarin sekä sonnipojat, joiden nimiä en Ilonasta innostuneena saanut painetuksi mieleeni.

Suukkoja.

Isapella.

Menemme sisälle kahville ja keskustelemme, miten ikävä Ilonaa täällä tulee. Otan autosta mukaan ottamani kynttiläsomisteen ja jo eteisessä kaivan sen laatikosta. Se on rakkaudella tehty, ja mieltäni lämmittää, kun siitä tykätään. Kahvilla keskustelemme kaikenlaisesta ja tulen entistä iloisemmaksi. Lämmin tunne leimuaa sisälläni ja olen iloinen, että maailmassa on vielä löytämättömiä ystäviä, ja että tänään löysin niistä yhden!

Yritin tehdä vasikasta Ilonan näköisen.

Ilona tekee sinunkaupat tyttäreni kanssa.

"Kun siitä nyt sanot, äiti kuulee", sanoo emäntä, ja Ilona ammuu käskystä hyvästit syntymäkarjalleen.

Ilona kävelee kunniakierroksen jälkeen emännän perässä suoraan hevoskoppiin paksulle pehkupatjalle. Suljen takaluukun ja emäntä rapsuttaa Ilonaa vielä vähän. "Tuletko pussaamaan vielä?" emäntä kysyy Taavi-koiralta ja Taavi nousee koppiin sivuovesta, kurottaa niin ylös kuin pääsee ja Ilona työntää turpansa pussattavaksi. Tähän rakkauteen ihan pakahtuu.

Matkustan kotiinpäin iloisena, sydän hieman surren syntymäkarjan haikeutta ja pysähdyn monta kertaa kurkistamaan, miten Ilona matkustaa. Ilona matkustaa reippaana ja on aina valmis pusuttelemaan, kun piipahdamme vuorotellen tyttäreni kanssa sitä katsomassa. Kotona se marssii suoraan navettaan, aivan kuin olisi vain piipahtanut poissa ja pienten tervehdysten jälkeen, joihin lypsykarjamme vastaa kuorossa, se käy syömään. Ilo on saapunut navettamme, Ilonan kokoinen elämän matka juuri alkanut.

Kiitos Anneli ja Ari kaikesta rakkaudesta, joita maatiaislehmänne saavat. Kiitos siitä lämpimästä tunteesta, joka oli käsin kosketeltavissa kotonanne ja navetassanne. Ystävyyden kokoinen KIITOS Ilonasta. Rakastamme sitä jo nyt!

miettimästä päästyänikin, miten ihmeessä ne sen tekevät? Miten ihmeessä lehmät kasvavat liian isoiksi, ja niiden on lähdettävä kaupunkiin. "Kaapuntiin", niinkuin mummo sanoo. Mummolan siatkin ovat kasvaneet liian isoiksi, ja kuljen tyhjässä sikalassa, jossa hetki sitten oli röhkiviä vaaleanpunaisia möhkäleitä, joille kaadettiin puukaukaloihin makeantuoksuista mössöä. - Tiiätkö, mikä on se, mitä ee syö siat, johon ee koske koerat?, ukki oli minulta kysynyt, kun sikoja ruokittiin, enkä osannut vastata. - Suola, suola se on, kuule. Ja immeiset syöp sitä sittä ihal liiannii kanssa.

Ja minä vain mietin, menivätkö siat sontaluukusta, ja miten viisaita mummo ja ukki olivatkaan, kun ymmärsivät lähettää possut kaupunkiin ennenkuin olisivat olleet niin isoja, että olisivat rikkoneet navetan tai eivät olisi mahtuneet ovistakaan ulos. Pelkkä mielikuvituskin asiasta - lattiasta kattoon yltävästä siasta - puistattaa.

Lehmien lähtö ei mielessäni ole niin dramaattinen. Pystyn helposti näkemään, kuinka Almu, Valma ja Viola nousevat navetan edessä kahdelle jalalle, ottavat molempiin etujalkoihinsa, noh, käsiinsä kapsäkit ja lähtevät kävelemään kuin ihmiset, herraskaisina kapsäkit käsissään pitkin mummolan keskeltä ruohottunutta tietä, joka kaartuu järvenrantaa myötäillen ja katoaa sitten Pikkumehtään. Jaksavatkohan lehmät kävellä kaupunkiin asti, vai pitääkö niiden hypätä linjakkaan kyytiin?

Senni lähtee myös aikanaan kaupunkiin, samoin serkkuni nimikkosonni Santeri, jonka kolistellessa reunaparressa aina vähän pelkään. Sitten minulle kerrotaan, että Senni on tullut lihoina takaisin, ja minulle valkenee karmea totuus kaupunkiin lähtemisestä. Eihän ne huviretkelle sinne mene, ei tosiaankaan. Päätän, että Sennin lihaa en ikinä syö, mutta pistelen hyvillä mielin jauhelihakastikkeet ja paistit, kun minulle ei kerrota niiden alkuperää.

**

Teen päätöksen raskain mielin. Itkettää jo ajatuskin. Ei minulle yleensä tee pahaa tehdä teuraaksilähettämispäätöksiä, sillä se on lehmänpitäjän elämää, mutta tämä tuntuu vaikealta. Ja kun niin monista vaikeuksista on aina selvitty. Aina on saatu jatkoaikaa, sairaus parannettu ( paha utaretulehdus, joka levisi yleistulehdukseksi ). Aina on tiinehtynyt, sitten lopulta. Kun klikkaan OK teurastamon järjestelmään, minulta tulee ensimmäinen itku.

Ulla tuli meille eläinlääkärin vinkistä. Se eli lemmikkinä hevostallilla, ulkoili hevosten kanssa ja eli lemmikkivasikan elämää, kunnes kasvoi isoksi ja sen omistaja halusi tarjota sitä sellaiseen paikkaan, jossa se voisi olla ihan kunnollisena lehmänä: saada vasikoita ja lypsää. Rakastuin Ullaan ensisilmäyksellä. Ensimmäisen vuoden se asui meilläkin tallissa ja ulkoili joka päivä hevosten kanssa tarhassa. Sitä talutettiin kuin mitä tahansa ratsua, mutta ratsun virkaa muuten se ei toteuttanut. Ensimmäisten meillä havaittujen kiimojen tultua se siemennettiin ja se tuli helposti tiineeksi. Se poiki lehmävasikan, Tuulin, ja toisen lehmävasikan Ullan Usvan, joista Tuuli ei millään tullut tiineeksi ja Usva myytiin, kun kuviteltiin meillä olevan vielä aikaa saada Ullalta lehmävasikka. Kolmas vasikka ja kaikki sen jälkeen olivat kuitenkin sonneja, ja odotettua lehmäjälkeläistä ei Ulla karjaamme jättänyt. Kun tuli aika laittaa Ulla lehmien mukaan laitumelle, jännitin kovasti, miten pienikokoinen lappalaislehmä pärjää suurten lajitovereidensa porukassa. Huoleni oli kuitenkin turha, sillä Ulla pinkoi ketterillä koivillaan rettelöitsijöitä karkuun ja pikkuhiljaa se hivuttautui arvoasteikossa lähelle huippua. Ulla tuli kutsuttuna navettaan juoksujalkaa, ja sillä oli oikeutena saada pitää kaulapantaa ilman riimua laitumella... Kuljimme Ullan kanssa monet Vasikkasavut-tapahtumat, ja moni kävi sitä katsomassa meillä. Valokuvaaja Kirsti Hassinen otti Ullasta ja sen vasikasta Viimasta paljon kuvia eri vuosina, ja olipa Ulla kuvissa KaksPlus-lehdessäkin tyttäriemme kanssa...

Tekstiviesti on ilmoittanut, että karja-auto on tulossa. Olemme mieheni kanssa kaksin kotona, pienet lapsemme seuranamme, emmekä voi mennä molemmat laittamaan lehmiä autoon. Arvomme, kumpi meistä menee, ja lopulta en kestä jäädä pois. Minun tulee saada hyvästellä Ulla. Ensin on vuorossa Renate. Talutan Renatea, joka ottaa käytävällä juoksuaskelia ja kellahtaa kumoon mutkassa. Voi mahdotonta, huokaisen ääneen ja kehotan Renatea nousemaan. Renate on täysin palvellut lehmä, luottolehmä, jonka tyttäriä on karjassa ja joka on lypsänyt hyvää maitoa monta monituista vuotta. Nyt terveys renkkaa sen verran, että on parempi päästä pois.Eikä minua edes itketä yhtään.

Saattelen Renaten lastaussillalle ja sanon teuraskuskille, että kohta minua itkettää. -Itken silmät päästäni, rakkain lehmäni lähtee, kerron, eikä kuljettaja halua katsoa minuun päinkään. Kuvittelenko vain, vai naurattikohan häntä vähäsen? Ihan sama, ajattelen. Se on ihmisen itsensä menetys, jos ei ole päässyt solmimaan läheistä suhdetta eläimeen. Haen Ullan. Otan samat violetit päitset, joita Ullalla on aina käytetty. Niistä roikkuu nykyisin valkoinen pehmeä naru, Ullan nuoruudessa se oli sininen, ja ihan ensimmäiset päitset olivat mustat, muistan. Pujotan päitset Ullan päähän ja avaan kaulapannan. Ulla seisoo kärsivällisesti, kun näperrän itkun kirjavoittamin käsin päitsen soljen kiinni.  - No niin, Ulla, lähdetään taas, sanon muka reippaasti ja niiskutan jo ääneen. Itku kirjoo poskeni, takkini ja roiskuu silmälaseihini ja Ulla kävelee perässäni rauhassa, arvokkaasti. Ulla ei epäröi yhtään tallin ovella, talli on sille tuttu ja kanssani kävely on sille sitä sen tuntemaa oikeaa elämää. Teuraskuski odottaa ovella ja minä nyyhkin ja niiskutan. Riisun Ullan päitset lastaussillan alussa ja se seisoo kärsivällisesti kuin odottaen lisäohjeita. seison sen vierellä ja taputan sitä lavalle. - Mene Ulla tuonne autoon, mene Ulla, sanon. Ulla menee, ponnistelee lastaussillan lipsuessa hieman sorkkien alla, mutta menee. Vilkaisee minua yhden kerran, kuin kysyäkseen lisävarmistusta menemiselle. - Mene vain Ulla, mene siihen Renaten viereen.

Laitan käden kasvoilleni ja nyyhkytän. Kyyneleet ovat kuumia ja niitä on aivan liikaa. Selitän jotain käsittämätöntä, vaikka olen ihan varma, että kuski ei ymmärrä. Selitänpähän vain, itselleni. Kun takaportti on suljettu, kiipeän vielä silittämään Ullan kannikkaa ja kiitän sitä ääneen. - Kiitos Ulla kaikesta. Kaikesta! Huomaan hymynkareen kuljettajan suupielessä, vaikka taitavasti se sitä yrittää peitellä. Naurakoot. Minun elämäni lehmä on teuraaksi menossa ja yksi kehtaa nauraa.

Allekirjoitan paperin ja ojennan sen kuskille ylös ohjaamoon. Tunnen itseni pieneksi ison auton vieressä ja taistelen, etten juoksisi auton taakse, painaisi nappia ja toista, laskisi laskusiltaa ja ottaisi Ullaa takaisin. Seison vain ja pyyhin kyyneleitä, sillä tiedän, että vanhan lehmän elämä on parempaa muistoissa kuin parressa. On ollut aika ennen Ullaa, Ullan kanssa ja Ullan jälkeen. Maailma on parempi, kun siitä on saanut kulkea matkan Ullan kanssa.

Ulla ja tytöt kesällä 2004

Ulla ennen laitumelle laskua 2010

Ulla laitumella 2010

Palaan muistoissani Ullan kanssa vietettyihin kesiin, sen poikimiin vasikoihin - joista ainakin yhden se tekaisi keskelle 4H-eläinleiriä!  -  ja tiedän, ettei kukaan voi minulta näitä muistoja viedä pois. Ullan itkut on itketty, ja sydämessäni on tilaa seuraavalle Suurelle Persoonalle, joka saa luvan erottua valtalehmistä omalaatuisuudellaan. Pian on aika ilon... ja se on sitten ihan kokonaan uusi tarinansa, toivottavasti pitkä tarina.

laitumella käyskenteleviä lehmiä. En tiedä parempaa tuoksua, kuin kesäaamuna pellolta yökasteen jäljiltä nouseva usva yhdistyneenä kesänpuhtaaseen lehmän tuoksuun. En tiedä parempaa tuoksua, kuin kesähelteessä, auringossa tuoksuva puhtaan lehmän kylki. Mutt työtä tämä idylli teettää.

Autolla ajaessani ihailen usein tienvarsilaitumilla olevia, rauhallisesti makoilevia ja märehtiviä lehmiä. Aitana niillä on usein vain yksi ohut lanka, ja jo aikaisin kesällä lehmät näyttävät ottavat laiduntamisen rauhallisesti. Jostain kumman syystä meille on sattunut yksilöitä, jotka eivät meinaa mitenkään helposti tottua laiduntamiseen, vaikka niillä on laidunta ja vapautta tarjolla miltei rajattomasti. Aidat eivät ahdista ja ne pääsevät sekä metsään että rehevälle pellolle. Tänään, toisena laidunnuspäivänä lehmät menevät ulos suhteellisen helposti, juoksevat hännät tötteröllä navetan takaa kujalta isolle pellolle, mutta useat niistä palaavat kerta toisensa jälkeen yhtä lujaa juosten takaisin navetan taakse. Enää kukaan ei mene läpi aitojen, sillä ne hulluimmat ovat edelleen navetassa, lupauksena, että ehkä kokeillaan, kun toiset ovat varmasti rauhoittuneet. Elite juoksee etunenässä takaisin navetan taakse, huutaa tuskaisen oloisena, eikä ymmärrä alkaa syömään ruohoa. Vella haukkaa maasta jokaisella askeleella, mutta käy kääntymässä laitumella ja palaa takaisin levottomien ensikoiden kanssa. Ulriikan jo luulisi olevan rauhallinen ja varma laiduntaja, onhan se nähnyt jo kuusi kesää, joista viisi se on viettänyt laitumella. Se kuitenkin juoksee ja hulinoi nuorempien kanssa ja tuiskahtaa lopulta mutaiseen rantavelliin naamalleen.

Laitumen sanotaan olevan halvinta ja helpointa lehmien ruokaa. Onhan se sitä varmasti ollutkin, mummoni aikoihin, kun kaikki talvirehu tehtiin kuivana heinänä kepittäen heinät seipäille, ajettiin koko suvun voimin kuivana - jos säät sallivat - traktorin heinäperäkärryllä navetan vinnille ja syötettiin säästeliäästi pitkin talvea. Lehmät tuolloin heruivat päästyään tuoreen ruohon syöntiin ja maitoon tuli kesän maku. Nykyisin, kun meidän lehmämme syötetään hyvälaatuisella, analysoidulla säilörehulla ja siitä sopivin energia- ja valkuaislisin tehdyllä appeella, valmiiksi möyhennetyllä rehulla joka ajetaan niiden eteen monta kertaa päivässä, ei laiduntaminen tuo lisää ainakaan helppoutta. Lehmät sekoavat päästessään ulos, ja laitumelle lasku on niille kova stressin aihe, mutta uskon siitä silti olevan niille hyötyä loppujen lopuksi. Talven kangistamat jäsenet pääsevät töihin ja usein kipeäjalkaisetkin lehmät kuntoutuvat laitumella - tai sitten vaivat pahenevat niin että edessä on teuraskyyti tai tilalla lopettaminen - ja kuten jo sanoin, mikään ei voita sitä näkyä ja tuoksua, kun hyvinhoidettu karja käyskentelee laitumilla.

Idyllillä on kuitenkin hintansa. Överi potkii lypsäessäni lypsimet pois ja Vanamo roiskaisee tarkistusmukin sisällön jalallaan huitaisten päälleni. Melkein kaikkien ulkoilleiden lehmien vetimet ovat punaiset ja arat, aurinko ja tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Lypsäminen on hidasta myös maidon laaduntarkkailun vuoksi. Alun stressi nostaa lehmien maidon soluja, jolloin viljelijän saama taloudellinen tulos pienenee huomattavasti hylkyyn menevän maidon myötä. Joudun tekemään lypsyllä solutestin monta monituista kertaa, lähes jokaiselle lehmälle. Joskus, onneksi yksittäistapauksissa, laitumella sattuu myös tapaturmia, kuten Ylla-lehmälle, joka sai silmittömästi ryntäiltyään ainakin toistaiseksi porttikiellon ulos. Yllan oikea kylki on verinaarmuilla sen törmäiltyä paniikissa laitumen ulkopuolella olleisiin traktorin peräkärreihin ja konehallissa kyntöauraan. Sen utareessa on laaja haava, joka taas aiheutti sen, että voisimme alkaa markkinoida valmista verilettumaitoa, lisää vain jauhot ja suola ( sis. maitoa ja verta ):

Tällaista maitoa tulee siis Yllan vasemmasta etuneljänneksestä - sisältä - kun neljännekseen on tullut haava,

joka on aiheuttanut myös sisälle verenpurkaumia.

Joku on puskenut tänään Tuhkimon utaretta, sillä myös siinä on iltalypsyllä pitkä haava niinikään oikeassa etuneljänneksessä. Hoidamme haavat suihkuttamalla niihin Tervalaastari-valmistetta, joka puhdistaa ja suojaa haavaa. Pienet haavat eivät tarvitse eläinlääkäriä, mutta onpa meillä joskus ommeltu lehmän ryntäässä ollutta todella suurta ja syvää haavaa lehmän karattua latoon, jossa säilytettiin mm. rehuleikkuria, ja telottua rintansa siihen. Muistan myös erään juhannusaattoillan, jolloin lehmä poiki ja vasikan jalka harhautui emättimestä läpi lehmän lantio-onteloon ja teki siihen reiän ja tietenkin verenvuotoa. Vasikan saimme omin avuin oiottua oikeaan asentoon ja ulos, mutta lehmän jälkihoitoon tarvitsimmekin eläinlääkäriä. Päivystävä eläinlääkäri ompeli haavan "sokkona" käsikopelolla, ja lehmä pelastui.

Tuhkimon utare, josta roikkuu hyytynyttä verta.

Muistan mummoni kertoneen, ettei maidon laadulle laitettu painoa hänen aikanaan niinkuin nykyisin. Riitti, kunhan maito vaan meni siivilästä läpi, ja joskus siivilävanua joutui jopa vaihtamaan kesken lypsyn, jos sattui pahoja tulehdusmaitoja olemaan. Solumaito kun pahassa tulehduksessa, miljoonia soluja millilitrassa sisältäessään kokkaroituu. Nykyisin silmämääräisestikin normaali maito tarkastetaan solutestillä, jotta voidaan varmasti varmistua sen erinomaisesta laadusta, ja huonolaatuisen maidon meijeriin lähettämisestä voidaan koko maidonkeräily katkaista joko määräajaksi tai kokonaan. Laadullisesti erinomaisesta maidosta palkitaan, ja olemme mekin saaneet 10 vuoden E-luokan maidon tuottamisesta pronssisen Walter Ehnströmin mitalin. Pian lienee seuraavan palkitsemisen aika, sillä yhtään kertaa maitomme laatu ei ole mennyt alle tuon. Pidämme kunnia-asianamme tuottaa sellaista maitoa, jota voimme itsekin ilomielin käyttää ja tarjota suoraan tilalta myös vieraillemme. Vaikka laadun ylläpitäminen vaatii työtä, hikeä ja joskus kyyneleitäkin, on se sen arvoista.

Arvoisat kantturat. Josko kolmas päivä toden sanoisi, ja kolmantena päivänä laiduntaminenkin olisi helpompaa. Toivon, ja samalla myös uskon niin, sillä lehmä on tottumustensa orja, ja järkyttyy, kun rutiinit rikkoutuvat.

katsellen navetan ovelle. Navetasta kuuluu ketjujen kolinaa, lehmän ammumista ja välillä teräviä aikuisten ääniä. Karjakeittiön ovelta ohi ränsistyneen kasvihuoneen, ohi huussin, on tehty kuja, jossa rautalangoista roikkuu vaaleita lannoitesäkin riekaleita. Joku huutaa ja kohta sarvipää ilmestyy karjakeittiön ovelle, empii ja meinaa perääntyä. Ilmassa leijuu makea lannan tuoksu, kun lehmä ryntää horjuen ulos astuen kuin tyhjään. Kynnykseltä on maahan kunnon harppaus, eikä lehmä ole kävellyt kunnon askelia koko pitkään talveen. Häntä kohoaa ylös, ja lehmä ottaa ensimmäiset haparoivat laukka-askeleensa kesässä. - Ptruuuuuuuuuui, ptruiiiiiiiiiii, mummo kutsuu ja monet silmät ja kädet ohjaavat lehmän laitumelle navetan taakse. Toinen lehmä lasketaan ensimmäisen perään, se haistelee lajitoverinsa jälkiä, sontii lähes samaan paikkaan ja säntää laitumelle mölisten.

Hiehon ukki taluttaa rautaisilla päitsillä, ja se kaataa mennessään huolellisesti valmistellun kujan. - Soo, asetu! ukki komentaa, mutta miehet saavat tehdä kovasti töitä saadakseen hiehon laitumelle kahden lehmän joukkoon. Lehmiä vahdataan koko päivä, ja ukki purkaa navetasta laitumelle johtavan kujan. Harmaa, kellomainen paimenpoika naksuttaa laiskasti rautalangan luona. - Tuohon lankaan ei saa sitten koskea, minulle kerrotaan. - Siinä on sähkö.

Ranta-aita on piikkilankaa, ja sinne, josta pääsee myös Pikkumehtään, lehmät lasketaan jonakin toisena päivänä. Lehmien omituinen uloskulkureitti karjakeittiön kautta selittyy sillä, ettei niitä viedä koko kesänä navettaan, vaan ne lypsetään lypsykatoksessa navetan takana. Musta kuminen letku tuo lypsykoneelta paineilmaa ja tykytin tykyttää samalla tavalla kannukoneen kannessa sisällä ja ulkona. Lehmät ovat rauhattomia ensimmäisellä lypsyllä ulkona ja saan ripsua niitä koivuvitsalla, jossa on hennot suloiset alkukesän lehdet. - Elä nyt minua hosu, varoittaa mummo ja käskee minua kauemmas, kun ensikko potkii. Lehmät hamuavat vadista jauhoja lypsyn aikana ja minusta tuntuu, että olen maailman parhaassa paikassa.

**

Jännitän koko aamun, vaikka olenkin koulun päättäjäisissä. Esikoiseni saa peruskoulun päästötodistuksen ja minua itkettää toisesta lauluesityksestä asti. Vilkuilen välillä ystävääni, joka itkee vieressä kuopustaan. Tai onnesta. Liikutuksesta. Yksi elämän etappi on saavutettu. Valokuvia otettaessa otan esikoisesta kiinni ja rutistan kovasti. - Minun poika, äitin oma poika, mutisen liikuttuneena ja poika käskee minun "relata". - Elä ala täällä, äiti.

- Se puku sitten äkkiä narikkaan ja lehmän uloslaskuun, varoitan esikoistani, mutta kurvaamme kuitenkin kaupan kautta herkkuja päättäjäispäivän kahville. Kahvitellaan ensin ja sitten painutaan navetalle päästämään viisikymmenpäinen karjamme kesälaitumelle. Aidat on saatu valmiiksi eilen edellisvuodesta parannelluin versioin ja työnjakoa suunnitellaan. Aurinko paistaa seuranaan pieniä pilvenrepaleita ja tuuli on lempeä kuin lehmän henkäys. - Ptruuuuuuuuuuuiiiiiiiii, ptruuiiiiiiiiiiiiiiii, mieheni huutaa ja saa vastaansa monikymmenpäisen mölinäkuoron. Vanhemmat lehmät tietävät kyllä, mitä tänään tapahtuu. - Ptrrruuuuuuuuuuuuuui.

- Elä kehtoo huuattoo, sanon harmistuneena, ja siivoan käytäviltä pois turhat tavarat: lantakolat, turvesankot, liiveihin laitettavat sanomalehdet. Asettelemme pienkuormaimen estämään pääsyä latoon, viritämme narun edes pieneksi esteeksi ruokintapöydälle menoon ja alan päästää lehmiä. - Nouse Piika, pääset ulos. Vanha lehmä nousee ylös makuulta empien, asettuu vinoon helpottaakseen kytkimen irroitusta ja ampaisee matkaan, kun päästän sen irti. Piika tietää kyllä, missä on ovi ja mitä nyt tehdään. Haparoivin askelin se mittiloi sorkkansa ovella alemmas, rinteeseen, joka alkaa heti kynnykseltä. Puhelemme taas, että ovelle pitäisi valaa joku latta, jota pitkin niiden olisi helpompi mennä, ettei olisi niin jyrkkää. Joka kevät se on ollut tarkoituksena sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran on lehmiä laskettu.

Seuraavaksi pääsevät Riimi, Tuhkimo ja Elite. Elite ei meinaa mennä ulos ovesta, mutta menee kumminkin ja laukkaa kohta kauas toisten lehmien luo. Se palaa kuitenkin kymmeniä kertoja takaisin navetan taakse, eikä se tunnu osaavan alkaa syödä ruohoa. Ensimmäiset liivit joutuvat laitumellelaskun uhriksi, kun niitä kantava lehmä, Suosikki, kompastuu ovella. Liivit laahaavat hetken päässä sen perästä, mutta sen vauhti ei pysähdy sen vertaa, että ne saataisiin pois. Ensikot painuvat järveen ja yksi ui ison virran puolta pitkän matkaa. Hui, pelottaa ihan, miten moinen matka päättyy. Välillä lehmästä ei näy kuin sieraimet pinnalla, kunnnes sen jalat tapaavat taas maahan. Sieltä se nousee ilmeisen virkistyneenä ja jatkaa matkaansa muiden luo.

Elite melkein virrassa :)

Suosikki ( ruskea ) ja Aurora - suosikkiensikkoni - virrassa viilentelemässä :D

Seuraavien kanssa joudummekin tekemään enemmän töitä. Toiset hyppäävät narun yli ruokintapöydälle ja pari ensikkoa napsauttaa reippaasti langan läpi omille teilleen ulkona. Muutama ei mene ulos ovesta ei sitten millään, ja ne jätämme lopuksi suosiolla navettaan. Ylla keksii karata omille teilleen ja kipittää hirmuista kyytiä konehalliin. Pienellä painostuksella saamme sen pienestä kolosta kyntöauran vierestä matalan lautataapelin yli kuitenkin pois ja se jää tärisemään traktorin viereen. - Hae päitsinaru, huudan tyttärelle ja aikansa narua etsittyään hän palaa kovia kokeneen, moneen otteeseen solmitun narun kanssa. Pujotan narun varovasti ensin korvien yli, sitten lenkin turpaan ja Ylla rauhoittuu silminnähden. - Ei tästä ole laitumelle, talutetaan tämä navettaan, sanon esikoiselle, joka on ollut kanssani karkulaista metsästämässä. - Käy sanomassa isälle, että tulee.

Isä ei pääse kuitenkaan, kohti navettaa ja aitoja päin kirmailevat ensikot pitävät hänet kiireisenä laitumella. Päätän itse taluttaa lehmän sisälle, ja parilla melkein karkaamisella sinne päästäänkin. Laitan Yllan kiinni parteen ja merkkaan sen sinisellä värillä sen merkiksi, että sitä ei ainakaan näihin alkurutinoihin ulos päästetä. Ehkä sitten kesemmällä, kun toiset ovat rauhoittuneet. Sisälle jää myös Unnukka, joka on aiheuttanut aitojen rikkomisella ja vastarannalle uimisella harmaita hiuksia meille aiemmin. Nielen ylpeyteni ja jätän sisälle myös Ylpeän, joka ei yrityksistä huolimatta mene ulos ovesta yksin eikä kaverin kanssa. Myös Alli-ensikko seilaa navetassa siihen malliin, että se saa jäädä parteen. Ehkäpä niitäkin yritetään vielä.

Vilna, Tilnan tytär :)

Ajatus kutsuu kavereita.

Ensimmäinen Äyri.

Toinen Äyri - ja mistä johtuu, että meillä on kaksi Äyriä, vastaus on, lehmänostosta :)

Vanhat lehmät jo makoilevat ja/tai syövät. Vasemmalta Tilna, Vella ja oikealla vanhin lehmämme Piika. 

( Ja nolosti en tunnista näin kaukaa tuota yhtä tuossa Piikan ja Vellan välissä... meillä on monta samannäköistä... )

Hiehojen rantakaistaleaita on purettu ja lehmät pääsevät myös nauttimaan puista.

Tyttöjen 4H-ketjuvasikasta on kasvanut ensikkolehmä :) Ella siis tässä alamäessä.

Ulriikka etualalla vasemmalla, Ajatus pisimmällä menossa järveen.

Sorkka yltää vielä pohjaan.

Haaparannassa - tai Haapaniemen kärjessä paremminkin :)

Halutessaan lehmät pääsevät myös pieneen metsään. Luksusta, eikö?

Kun neljäkymmentäviisi lehmää juoksee, kävelee, syö, makaa laitumella tai kahlaa rantavedessä, katson navetan ovelta pellolle ja huokaisen. On se tämä vaan elämää. Lehmät ulkona, ihanaa! Ehdin hetkeksi ehkä sisälle lehmien rauhoituttua, syön ja tulen ottamaan niitä sisälle lypsyä varten.