Kirjoittaminen on minulle elintärkeää. Painan asiat muistiin kirjoittamalla ja jos tahdon muistaa luennosta jotakin, teen aktiivisesti muistiinpanoja - joita usein en edes myöhemmin koskaan lue - ja asiat painuvat mieleeni hyvin. Kirjoitan kaikesta ja kaikkialla. Nuoruuden tapahtumat säilöytyvät aktiivisesti päiväkirjoihin, lahjaksi saamani tyhjät muistikirjat täyttyvät tarinoilla ja kertomuksilla. Lähipiirin juhliin ja tapahtumiin kirjoitan loruja eikä ole sellaista reissua, jossa en olisi paluumatkalla lukemassa reissukertomusta runomitassa. Minua kutsutaan luonnonlapseksi ja minulle nauretaan, ja vaikka korvissa humisee ja sydän jyskyttää jännityksestä, minä esiinnyn ja otan estradin haltuun. Minua aletaan pyytää häihin ja hautajaisiin laulamaan, ja minä laulan kirkoissa urkuparvella ja arkkujen äärellä. Löydän jostain voiman, vaikka minua itkettää sekä häissä että hautajaisissa, tuntemattomienkin.

Osa arvostaa runojani, osa ei. En kirjoita niitä varsinaisesti kenellekään, vaan ne vain tulevat, kun on niiden aika. Joskus lähipiirissä harrastustani arvostellaan ja kiusataan, että noinkohan se syntyy runo vaikka tuosta oljenpätkästä tuossa lattialla. Sisuunnun ja päätän näyttää. Kesken lypsyn rallattelen päässäni ja lypsyn loputtua kirjoitan paperille:
 

Maassa lojuu oljenkorsi kullankeltainen
Sitä katson, muistot palaa, hyvin muistan sen
Kiipesin mä karsinaansa ukin tekemään
Tahdoin joka sotkun turkistansa selvittää

Olin tuolloin vasta ihan pieni lapsonen
Mutta hyvin tarkkaan jo silloin päätin sen
Ei ammattia toista löytyis mulle päältä maan
Jos lehmiä ja hevosia aina hoitaa saan

Niin pienenä sain oppia kuinka suihkuaa
Maito lehmän vetimestä, sitä kun puristaa
Ja maistoin makeana letut ternimaidosta
Nauttia sain mummon rakkaudesta aidosta

Kun kasvoin, kuljin toisten luokse lisää oppimaan
Vasikoille juomajauheet opin sotkemaan
Hevosia käsittelin, imin taitoja
Joskus autoin: peräkärriin pistin laitoja

Kulki polku koulun kautta tähän ammattiin
Nyt aikuisena tunnen: kyllä kannatti
Saan lapset tähän elonmalliin opetettua
Turhat kotkotukset heti lopetettua

Saan katsoa kun taito siirtyy mua nuorempiin
Ja rakkaus, se perittyä on kai eläimiin
Kun illan töiltä tupaani mä hiljaa kävelen
Saan kuulla kirkkaan soinnin: kevään sävelen

Tuoksuu maa ja virta juoksee, kiire sillä on
Kai pian alkaa koivu kevään ensikukinnon
Jo linnut vilkkaan pyrähdyksen poniaitaan saa
Ne kotiansa laittaa, on tahto sisustaa

Navetassa vielä lehmä hiljaa mölähtää
Ja huomaan, hei täähän ihan juuri synnyttää
Kun vastaanotan liukkaan, hienon, uuden vasikan
Tiedän ihan varmaksi selvän asian:

Saan toiveitteni polkua nykyisin astella
Usein silmät iltaisin onnenvesin kastella
Kun katson unen puhtautta lastemme nukkuvain
Painan pääni tyynyyn, huokaan: Kiitos, kaiken sain.

Johanna Niskanen 2013

Nyt jännitän runojeni puolesta, sillä olen lähettänyt 31 loppusoinnutonta runoani kustantajalle ja kustantaja on ilmoittanut julkaisevansa kirjani. Runoni ovat jalostuneet nuoruudestani. Kirjaan ei tullut ensimmäistä runoani, ja moni muu tarpeeseen syntynyt tykätty runo jää sen ulkopuolelle. Olen kuitenkin valinnut kirjaan minulle rakkaita ajatelmia, joiden toivon kantavan myös muiden elämässä jokaisen omista lähtökohdista. Julkaisen tässä muutaman minulle rakkaan kirjasta pois jääneen runon.
 

Tämä tässä palanen on ystävyyden puuta 
Vaikka näyttäis: ihanhan tuo on jotain muuta 
Ei tyhmä risu ole se, vaikka siltä näyttää 
Tai riippuu tietty siitä, mihin ystävyyttä käyttää 

Kun pidät siitä kiinni, saat nähdä väriä 
Joka kultaa elämän, ei koskaan häviä. 
Se kantaa joskus reppuas jos se liikaa painaa 
Se myös omaa iloansa ilomielin lainaa 

Joku sulle joskus ehkä tarjoo väärää puuta 
Lepertelee, lupaa tähtiä ja taivaan kuuta 
Mut aidon ystävyyden voit kyllä tunnistaa 
Kun vaikeuksien vaa’alla sitä punnitaan 

Se puu jos hankaluuden liemestäkin punoo juurta 
Siitä tietää voi: tämä on oikeaa ja suurta 
Se kateutta vailla iloon tuntemaasi yhtyy 
Ja rakkauden kukkia tuottamaan ryhtyy 

Ei haittaa vaikka tämän oksan hävittäisit pois 
Tiedän, että puu tuo oksat kietonut jo ois 
Sun sydämesi ympärillä ystävyys tuo suojaa 
Ja sinusta mä kiitän taivaan ja maan Luojaa 
 

Johanna Niskanen 2008

Tämä runo syntyi, kun naapurissa hevonen rikkoi jalkansa ja sitä piti luopua. Tein sen lohdutukseksi itselleni ja Tytille, ja sitä on lainattu kymmenissä ja kymmenissä tilanteissa netissä hevosen menetykseen sen jälkeen ( sekä nimelläni että ilman ):
 

Hevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen
Paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee
Paikkaan, jossa puhtaimmat vedet virtailee
Siellä vanhat, sairaatkin kuin varsat kirmailee

Siellä ei voi koskaan tulla synkkä yö
Ja aikaa ainoastaan kissankellot mittaa, lyö
Maistuvinta ruohoa kasvaa kedot, haat
Pehmeimmät astella on suuret mannut, maat

Sinäkin voit päästä käymään paikkaan salaiseen
Kun muistojesi arkun kannen hiljaa aukaiset
Voit mielessäsi tuntea, se laukkaa luokses taas
Painaa päänsä lähelles ja sulle hirnahtaa.

Johanna Niskanen 2000

Jännityksellä odotan, millaisia runoja minulta jatkossa syntyy. Niitä tulee silloin kun tulee, ja niistä aiheista kun tulee. Omaksi ja toivottavasti myös muille lohduksi ja ajattelun aiheeksi.

Syyskuussa 2013 minulle soitti erään lähikunnan sosiaalitoimistosta virkailija,joka etsi apua asiakkaalleen, jonka oli pakko luopua kahdesta kissasta. Jotenkin, aivan kuin olisin ollut tahdoton olio, kuulin itseni sanovan:"Minäpä tulen hakemaan ne kissat." ja kohta jo ajoin kohti tuota tuntematonta määränpäätä kissankopat kyydissäni. Vasta ajomatkalla aloin miettiä, minne vieraat kissat laittaisin ja mitä niille tekisin. Ennen kotiinpaluutani keksin, että vanhan talomme yläkerrassa oli kolme tyhjää huonetta, ja sähköpatterit olisi helppo napsauttaa päälle. Vein kissat sinne hiekkalaatikon, ruoka- ja vesikuppien kanssa ja aloin suunnitella niille uusia koteja.

Pian näitä kahta seurasi kolmas, tiine emokissa, ja neljäs, hätää kärsivä päihteidenkäyttäjän kissa. Vuoden kuluttua olin auttanut jo useita kymmeniä kissoja, ja kahdessa vuodessa yli sataa. Kissalassa on syntynyt pentuja, hoidettu sairaita, loisia kuhisevia, arkoja ja siksi raivopäisesti käyttäytyviä, ujoja ja hiljaisia kissoja ja kaikkea siltä väliltä. Useimpien kissojen kohdalla on onnistuttu ja nyt vajaassa kolmessa vuodessa on uusi koti löytynyt jo yli 150 kissalle.

Kissoja on tullut perheistä tunteikkaiden ja surullisten luopumisten seurauksena, välinpitämättömyyden tuloksena, loukutettu populaatioista ja löydetty kuljeksimasta. On hoidettu menehtyneiden vanhusten rakkaita kissoja myös kissojen taivaaseen niiden vanhuuden vaivojen vuoksi, mutta myös kuntoutettu sairaalaan joutuneiden perheenjäseniä uusiin koteihin. On kesytetty pentuja ja aikuisia ja jokainen uuteen kotiin lähtenyt sukukypsä kissa on steriloitu tai kastroitu sekä mikrosirutettu ennen luovutusta. Kissojen kodit on yritetty valita tarkoin, että niiden paras toteutuisi.

Olen rakastanut jokaista, joka käsiini on annettu. En tiedä, vaistoavatko kissat sen rakkauden, vai kesyyntyvätkö ne vahingossa, mutta olen onnistunut useimpien kissojen kanssa, ja niille valitut kodit ovat jaksaneet jatkaa erinomaisesti ja saaneet hyviä tuloksia. Sydäntäni lämmittää erityisesti ne lukuisat viestit, joissa lähtiessään arka kissa on sulanut omalle ihmiselleen, kyöhnää hänen jalkojaan vasten kehräten ja asettuu rentona nukkumaan syliin ja nauttimaan silityksistä.

Hätäapukissala on suurimmaksi osaksi yhtä kuin minä. Minä, joka en itseäni varsinaiseksi kissaihmiseksi koskaan laskenut. Ehkä minun ei tarvitse määritellä itseäni kissaihmiseksi, sillä pidän jokaista elämää tärkeänä. Jokainen elämä on yksi ainutlaatuinen elämä, olipa se sitten ihmisen, kissan, tai jonkun muun eläimen elämä. Omalta osaltani tahdon tehdä niistä elämistä elämisen arvoista, joihin minun annetaan vaikuttaa. 

Rakkaudella. ( Luulen, että kissoilla ja minulla on sittenkin samankaltainen sielu.  )

Ps. Tottakai ymmärrän, että minua autetaan! Minua autetaan omassa perheessä: mies ja lapseni tekevät paljon asioita puolestani, että pystyn harrastamaan tätä minulle tärkeäksi muodostunutta kissaharrastustani. Lisäksi he tekevät tärkeimmän: he sietävät! He sietävät epämukavuutta, usein myös kotonamme kissoja erilaisissa paikoissa, kun kissalan tilat eivät riitä tai joku tarvitsee erikoishuomiota ja lääkintää. Tai kun on monta pentuetta pentuja. Tai kun joku kissa on vain niin erityinen. 

Lisäksi kiitän apunani kissalassa käyviä Merjaa ja Mirvaa, joista on muodostunut kullanarvoinen "lomituskaksikko". Heidän, ja isompien tytärteni, ansiostaan uskallan joskus käydä muutaman päivän lomalla. Kiitos.

Ojennan käteni ja tarjoan vasikalle sormiani imettäväksi. Yritän saada uusimman vasikan kävelemään perässäni. Se on juuri siirretty ryhmäkarsinaan, eikä vielä tiedä, että karsinan toisessa päässä olevista tuteista tulee imemällä elämän eliksiiriä. Vanhemmat ja vahvemmat vasikat rynnivät aina ensin tutille, aivan kuin ne vasta nuorimman sinne yrittäessä muistaisivat, että nälkäkin olisi.

Yritän saada uusinta houkuteltua tutille, ja jo eniten nälkäänsä heränneet töykkivät minua pikkuruisilla turvillaan. Ne tarttuvat haalareihini, tökkäävät minua reiteen, polvitaipeisiin, haaroväliin. Suurin niistä ottaa taskunliepeestä kiinni ja repii. Yritän taiteilla nuorinta vasikkaa tutille, ja joku vahvemmista tunkee sen viereen, toinen sen haaroväliin takaapäin ja kolmas tökkää minua kipeästi kannikkaan.

Minulla pitäisi olla kymmenen kättä ja neljä jalkaa, että saisin pideltyä innokkaat nälkäiset vasikat poissa, eikä opettaminen sittenkään olisi miellyttävää minulle tai uudelle vasikalle. Joudumme rynnityksi ja tökityksi, ja huomaan vältteleväni karsinaan menoa. Uusi vasikka ansaitsisi saada juoma-annoksia seinässä olevasta tutista useammin, mutta kun se ei itse vielä osaa sinne mennä, se tarvitsee apuani. Kuitenkin siirrän opettamishetkiä niin pitkään kuin mahdollista, ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että vasikka ei saa tarpeeksi usein maitoa.

Tilanne tuntuu kestämättömältä, eikä mieskään pyynnöistäni huolimatta aina ole saapuvilla vahtimaan minua nälkäisenä vaanivaa piraijalaumaa.

                                                                                      **

Eräänä päivänä selaan facebookia ja huomaan ilmoituksen. Kiinnostun. Kysyn lisätietoja. Kohtaan puhelimessa mukavan, puheliaan ihmisen, joka haluaa kertoa minulle paljon asioita. Saan toisen puhelinnumeron ja viestittelen jo saman tien linjat kuumiksi. Saan valokuvia ja huokaisen. Silmiin tulvii kyyneleitä muistoista, virheistä, menetetyistä mahdollisuuksista, ja joudun keskelle tunteiden ristiaallokkoa. Viestittelyt jatkuvat ja kerron kaiken menneisyyteni kokemuksesta viesteinä. Minua ymmärretään ja suunnittelu saa jatkua.

Hauskasti yhteisen kurssin kautta löytyy mahdollisuus päästä kokeilemaan, ja tartun siihen hanakasti. Kurssipaikalla päivän jo hämärtyessä kohtaan autossa odottelevan olennon, kauniin, linjakkaan, joka päästää alkuun raikuvan varoitushaukun lähestyessäni. Istun hetken sivuttain, juttelen vähän, ja olento antaa minun pujottaa kaulapantaansa hihnan. Huokaisen uudelleen, lähetän toiveen taivaisiin.

Siihen se asettuu. Vasemmalle puolelleni. Käskemättä, vaatimatta. Vilkaisee silmiin, tökkäisee kuonolla. Yrittää ymmärtää minua, jokaista henkäystä jonka sanon.Viestitän sen kotiin: "olen jo rakastunut", ja matka jatkuu. Kotona koirakaverit ottavat sen vastaan muitta mutkitta. Vanhimmalle sanon: "Se on pentu!", ja vanhin vilkaisee minua vain hieman epäuskoisesti, huokaisee kaiken tietävänä ja asettuu makuulle. Toiseksi vanhin kiertelee sitä hetken häntä korkealla, aivan kuin sanoakseen, että olen jo kymmenen, ja minä jo nykyisin tiedän, että aika ylhäällä arvoasteikossa ollaan. Se minusta eniten mustasukkainen on aivan riemuissaan. Ei komenna sitä pois luotani, ei väräytä viiksikarvaansakaan. Tulee vain rauhassa siihen, tunkee myös siihen viereen. Sovussa. Kokonaan kyseenalaistamatta toisen oikeutta olla siinä. Lempilelunsakin tuo ja antaa toiselle leikittäväksi.

                                                                                     **

Tänä päivänä kävelen navetalle, ja mukanani pomppii, tanssahtelee ja liehuu yksi mustavalkoinen. Se odottaa ihan lähellä, kuin henkeään pidätellen, kun sytytän navetan vedenlämmityskattilaan tulet. Kun saan tulet syttymään, se vilkaisee minua hyväksyvästi ja tietää jo, mitä teemme seuraavaksi. Lypsykonetta lypsykuntoon laittaessani se tarkastaa maitohuoneessa säilytettävien vasikanmaitojen laadun lipaisemalla jokaisesta vähän, siirtyy juuri sopivasti kun työntelen koneita kiskoja pitkin. Kun avaan navetan oven, se odottaa kunnes sanon sille hiljaa: "Tule vaan." ja tulee sitten kulkeakseen vieressäni tai takanani kierroksen navetassa.

Kun työntelen rehuja paremmin lehmien eteen, se kouluttaa niitä kunnioittamaan itseään. "Hieeeeno! Hyvä tyttö!" kehun, ja sen häntä nauraa hetken, kunnes se keskittyy taas ja seuraava lehmä saa tietää, että sitä kannattaa väistää. Se kuuntelee pienintäkin äännähdystäni ja muuttaa suuntaa, jos kutsun. Kevyesti se hypähtää ruokintapöydän toisessa päässä rappuselle, ja odottaa kunnes avaan ahtaassa paikassa olevan vasikkakarsinan oven. Kutsusta se tulee karsinaan ja ottaa tietyn asennon. Vasikat tietävät jo, olemmehan jo melkein kaksi viikkoa joka päivä sen tehneet. Isommat painautuvat rauhallisesti karsinan toiseen päähän, ja odottavat rynnimättä, kun käyn hakemassa joukosta pienimmän. "Vasen", pyydän sitä siirtymään, että pääsemme ohi, ja mätkähtää maahan sopivalle etäisyydelle tuijottamaan vasikoita.

Minulla ja uudella vasikalla on rauha opetella ja toiset vasikat hyväksyvät mukisematta sen ylivallan. Kun kierrän hakemaan toista pientä vasikkaa, se jää rauhassa vahtimaan toisia, ja osaa ottaa pyyntöni vastaan myös, vaikka olen kauempana. Se opettaa minua joka päivä, ja joka päivä pystyn rohkaisemaan sitä enemmän näissä töissä. Toivon - ja uskon - että pystyn olemaan sille Se Jokin, se, mitä se oli heti ensitapaamisesta asti minulle. 

Käyn saunassa ja istahdan kirjoittamaan tätä. Se siirtyy odotuspaikaltaan jalkoihini ja laskee päänsä jalkateräni päälle. Kun katson alas, se nostaa päänsä samalla hetkellä ja vilkaisee minua silmiin. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani, ja tiedän, että se on tullut loppuelämänsä kotiin. Päässä soi tämä musiikki ( kuka tietää, mistä elokuvasta? ).

Meille muutti siis Karjapaimenen Liekki eli Lilo. Bordercollie, joka on paras ja innostavin työkaverini ikinä. 

Minulla on mahdollisuus ahdistua, nousta sängystä hieman liian kiireisesti, iskeä pottuvarvas ikävästi sängynjalkaan, tiputtaa silmälasit yöpöydältä, kompastua yläkerran aulassa lasten leluun, jättää aamujuoma ( vitamiinipommi ) juomatta, juosta navetalle ja nähdä sielläkin vain epäkohtia.

Entä jos kuitenkin venyttelen nautinnollisesti, ajattelen kauniita ajatuksia, nousen kiirehtimättä, haparoin silmälasit varoen, kierrän lasten lelut ja ajattelen lapsista kauniita ajatuksia, sekoitan aamujuoman, juon sen rauhassa, pukeudun huolellisesti, sytytän ulkovalot, kävelen reippaasti mutta rauhassa, raikasta ja lempeää talvi-ilmaa keuhkoihini vetäen navetalle ja tervehdin työtovereitani iloiten.

Jos epäkohtien sijaan tarkastelen asioita, jotka ovat hyvin, jotka puolisoni on tehnyt hyvin, ja joissa itsekin olen onnistunut. Vastaan kärkevään palautteeseen ystävällisesti, ihan tahallani. Iloitsen mukavista lehmistä ja myöhästymisenikin vuoksi täyteläisemmistä utareista, iloisesti syömään koikkelehtivista vasikoista ja hiehosta, joka poikii pian meille ensimmäisen alkiovasikan ikinä. Hymyssäsuin työt sujuvat nopeammin ja helpommin ja koko päivä sujuu paremmin. Lapsetkin käyttäytyvät mukavammin ja ovat taipuisampia yhteistyössä.

Kumman tavan sinä valitset? Minä tiedän kyllä miten minä ainakin yritän. Joka päivä, niinäkin aamuina, joina herään ajoissa.

Navetan edessä on vieras auto, ja kun vieras, kiiltävissä kumisaappaissa kävelevä mies tuo autoon paksun mustan salkun, vaihtaa sen ohuempaan ja astelee sisälle, uskaltaudun katsomaan navettaan. Karjakeittiön nurkassa on pitkä keltainen muovihansikas ja sen vieressä ohut, pyöreäreunainen lasinen pilli, jollaisia mummo käyttää kukkakeppeinä, ja navetassa lehmä seisoo hieman köyryssä ja häntä koholla toimituksen jäljiltä. "Tiesitkös, että se olj semmone ravattisonni?" huikkaa minulle enoni, joka kulkee navetan ohi minun seisoessani silmät ihmetyksestä selällään navetan ovella. En tiennyt, enkä tiedä muuta kuin että jotenkin se vasikan alulle laittamiseen liittyy. Että jotain sonnin tehtäviä ne nuo ihmiset sille lehmälle toimitti.

Lehmä on minusta kaunein mahdollinen. Sillä on päässä leveä läsi, poskissa hennosti punertavaa ruskeaa, ja sen kyljet kukkivat pitsisiä kuvioita. Sen sarvet kaartuvat taivasta kohti, ja ne ovat hienoimman väriset, juuresta tummat ja muuten valkeat - ja niin terävät, että mahasta menevät läpi, jos se suuttuu - mutta en minä pelkää, kun sillä on niin lempeät silmät.

Tuvassa kansioon on kirjoitettu laajalla kaunokirjoituksella jotain, josta en saa selvää. Lehmän kortin paperi on paksua ja pehmeää, ja mustekynä on uponnut siihen tehden kuin kohokirjoitusta. Kuittipaperit, jotka ovat välilehden takana toisaalla, ovat niin ohuita, että tarttuvat toisiinsa. Lehmän vasikalle on kirjattu isä.

*

Toimilupakurssille lähtiessäni olen viimeisilläni raskaana. Kurssin vetäjä katsoo minua silmät suurina ja kysyy: "Meinaatkos päästä näin korkean karsina-aidan yli?" ja näyttää kädellään yli päänsä. "Meinaan." vastaan. "Kyllä minä pääsen." Olen voimieni tunnossa, nuori ja ajattelematon, mutta kiipeän vajaa kahta kuukautta ennen vauvan syntymää ketterästi aidoilla enkä osaa edes pelätä syntymättömän vauvan puolesta työntyessäni harjoittelemaan siemennystä.

Pääsen kyllä kurssin läpi, mutta vain tuurilla, ajattelen, enkä uskalla toivoakaan alkavani siementää. Meille kyllä opetetaan kaikki mahdollinen, kiimantarkkailusta ruokintaan ja päinvastoin, ja kurssin anti on mieletön. Joka käänteessä vaan sanotaan, miten vaikeaa se tiineeksi saaminen kuitenkin on, ja miten pienessä karjassa ei tule tarpeeksi harjoitusta, että ammattitaito säilyisi.

Kurssin jälkeen kotona synnytän pian ja elämä täyttyy muista asioista. Tuntuma ja orastava osaaminen unohtuvat ja elämän täyttävät muut haasteet.Joskus satunnaisesti rektalisoidessani en ymmärrä asioita, joita käteen osuu, ja jätän kopeloinnit suosiolla muille. Keskityn synnytysavun antamisen opettelemiseen ja muihin maatilan asioihin.

*

Katselen taas internetistä kurssitarjontaa. Yritän ottaa selvää tilasiemennyskurssista, jollaisen jo kävin naapurin emännän houkuttelemana 15 vuotta aiemmin. Kysyn siementäjän käydessä, milloin mahtaisi Faba seuraavan kurssinsa järjestää, ja useampi semmari lupaa minulle ottaa selvää ja ilmoittaa. Mies kehottaa minua tonkimaan nettiä ja etsimään seuraava kurssiaika. Kysyn myös jalostusneuvojalta, olisiko mahdollisuus lähteä päivittämään jo unohtuneita siemennysyrityksiä. Hän lupaa ottaa selvää, mutta kuukaudet kuluvat keväästä kesään, eikä mitään kuulu.

Mies tahtoo lähteä Kiuruvedelle Viljo-messuille, ja sopiihan tuo, sillä luonamme on kanadalainen lehmien ystäväkin, 4H-vaihdokki, nuori nainen. Maatalousnäyttelyn anti on riemukas, kun ensin Faban kojulla semmarikurssia kyseltyäni päädyn Huitin Holsteinin teltalle, jossa on selkeä plakaatti "Seuraava tilasiemennyskurssi marraskuussa 2015". 

"Mihin voin ilmoittautua?" kysyn firman edustajalta ja saan heti rustata nimeni ja sähköpostiosoitteeni lapulle.

*

Saan tiedot kurssin alkamisesta sähköpostiin ja minua alkaa jännittää. Kurssi lähenee, mutta maatilalla on haasteellista. Hankaluus toisensa perään lävähtää esiin, ja vain sisulla selviän. Kun kurssille lähtöpäivä koittaa, olen vähällä perua koko lähtemisen. Keli on kamala ja kotona on paljon töitä ennen lähtöä. Pääsen starttaamaan vasta reilusti iltapäivän puolella ja tiedän saapuvani kurssipaikalle myöhään.

Jännityksen kupliessa vatsassani ajan Huitin Holsteinin pihalle. Ulkona on hiljaista ja autot ovat näyttäneet löytäneen paikkansa. Avonaisesta rakennuksesta pilkistelee syövien nautojen päitä, ja pakkasilman täyttää makea maatilan tuoksu. Talossa on valoja ja kävelen ovelle. Oveen koputtaessani minut ottaa vastaan hymyilevä sydämellinen ihminen, joka saa minut tuntemaan, että juuri minua on ihan eniten odotettu. Siinä samassa lämpö pyyhkii aikaisemman harmituksen ja syksyn raskauden pois, ja tiedän kurssin onnistuvan mainiosti.

Minut ohjataan runsaan iltapalapöydän ääreen ja siinä pöydässä istunkin myöhään yöhön. Keskustelut rönsyilevät ja on ihmeellisen tuttu olla.

Kurssi alkaa seuraavana aamuna ja kurssikaverit alkavat pikkuhiljaa tulla tutuiksi. Alun jäykkyys muuttuu tuttavallisuudeksi myös kurssikavereiden kesken ja alamme opiskella aihetta. Iltapäivällä siirrymme Kaarinaan ollaksemme lähellä teurastamoa, jossa harjoittelemme.

Seuraavan aamun teurastamoharjoittelussa tuntuu tutulta. Minusta tuntuu kuin olisin ollut samassa tilanteessa aiemmin, mutta ilman vauvamahaakin katselen karsina-aitoja pelonsekaisesti. Miten ihmeessä olen vastaavista voinut päästä yli suuren vauvavatsan kanssa???

Ensimmäinen läpivienti onnistuu hienosti - vahingossa, luulen, mutta saan ensimmäisen pisteen. Ähellän kiivetä karsina-aidoille, se tuntuu olevan tällä kurssilla kaikista vaikeinta. Juttelen lehmille ja lupaan niille pikamenolippua autuuteen. Ne palkitsevat minut olemalla kauniisti paikallaan potkimatta, kun harjoittelen antaumuksella ja pitkään. Tällä kertaa olen päättänyt onnistua ja oppia ja saada kurssista kaiken hyödyn. Läpivientejä tulee tasaiseen tahtiin ja tottakai "siemennän" vahingossa yhden tiineenkin.

Kurssin lopussa minulla on 27 onnistumista ja auton perässä siemennyspakki ja typpipönttö. Kotiin ajellessani kuvittelen itsesäni suuria ja psyykkaan itseäni siemennysnäyttöä varten. Siinä välissä vietetään joulut sun muut, ja suunnitellaan eläinlääkärin kanssa sopivaa siemennettävää tammikuun alkuun. Kiinnostun todella kiimantarkkailusta ja kirjoitan erilaisia listoja havainnoistani. Nappaan lasten hylkäämän ruutuvihkon ja alan merkata siihen kiimakalenteriin sopimattomia "mutu-havaintoja" lehmien kiimoista. Tussitaulu täyttyy huomioistani ja pyynnöistäni tiettyjen lehmien tarkkailuun myös muille. Selaan aktiivisesti kännykälläni Huitin Holsteinin sonninettikauppaa, ja yritän ymmärtää edes vähän sonnien arvosteluista.

Näyttökoeaamuna Stina soittaa minulle matkalta. Melkein hyperventiloin, sillä minulla on järjetön tarve onnistua kokeessa. Jännitän, onko yksikään ajastetuista lehmistä kiimassa, kun Ilonalta ja Jeniltä en löydä minkäänlaista merkkiä kiimasta ja Karriikan unohdan tarkistaa aamunavettatöillä. Stinaa odotellessa katson netistä Siskonpeti-sarjaa, enkä lue siemennyskurssin muistiinpanoja, vaikka tiedän että pitäisi. Muistan kuitenkin, että oljen sulatusveden lämpötila on 35 astetta, käytän Embassyn siemenannoksen, koska muita holsteineja minulla ei typpipöntössä vielä ole, ja että suorituksen jälkeen pistoletti pitää puhdistaa puhtaammasta päästä likaisempaan. 

Saan naapurin emännältä rohkaisevan tekstiviestin näyttökoetta tsemppaamaan, ja liikutun, että hän muisti minun olevan tulikokeessa juuri tänään. Kun Stina tulee, olen jo melkein paniikissa. Olen siivonnut karjakeittiötä, ja pestessäni lattiaa se jäätyi ulko-oven edustalta kovan yllättävän pakkasen vuoksi. Meinaan liukastua siihen aina. Komennan teinityttäreni asemiin ja myös pienet saavat äkkiä vaatteet päälleen, kaikki muut paitsi Ossi, joka yrittää pukeutua pelkkään toppahaalariin vain pikkuhousut yllään. Kun sanominen ei tuota tulosta, hönkäisen tyypilliseen tapaani terveen korvan puolelta, ja odottelemme sitten toiseksi nuorinta pukeutumaan ennenkuin pääsemme navetallle. 

Navetassa kertaamme pikaisesti käytännöt, ja sommittelemme itsemme kuvausasemiin. Lasken sulatusmukiin 35 asteisen veden, hävettelen osin puhki kulunutta hanskaa, jonka löysin käyttööni siemenannosta typpipöntöstä otettaessa. Sini ottaa videota ja tunnelma on alkuun totinen. Stinan kysymyksiin vastaan hermostuneena ja nopeasti, mutta alan rentoutua kun Stinan hymy ei hyydy ja hän juttelee kaikenlaista pienten lasteni kanssa. Olen saanut vahingossa laatikollisen kapeita naisten siemennyshansikkaita, ja kun opettelin muutaman kerran sellaista pukemaan ( sillä halusin, että minun ei tarvitse panikoita näyttökokeessa ), totesin, että tarvitsen jännityksestä nihkeään käteeni perunajauhoja mahdollistaakseni hansikkaan pukemisen. Sähellän videolla hakiessani "puuteria" käteen, mutta kaikki sujuu lopulta hyvin. 

Muistan leikata oljen pään ennen pistoletin suojan asennusta ja pian siemenen käsittely on valmis. En edes huomaa, että Stina on kysellyt ammattikysymyksiä siinä valmistautuessani, ja Sini katkaisee videon siirtyäksemme Karriikka-lehmän taakse tositoimiin. Uusi kuvaus alkaa, ja asettelen pistoletin varovasti lehmän hävystä sisälle. Kun työnnän rektalisointikäden asemiinsa, ryöpsähtää emättimestä iso määrä limaa ulos asti. "Hyvin on kiimassa." toteamme ja Stina jututtaa silmä tarkkana toimiani seuraavia Lumia ja Ossia. Ossi aikoo alkaa siementää isona ja Stina lupaa tulla tarkastamaan myös Ossin näyttökokeen. Ajantajuni katoaa ja minusta tuntuu ikuisuudelta, ennen kuin saan pujotettua kohdunkaulakanavan pistoletin päälle. "Onko kiva pittää sitä kättä siellä lehmän pepussa?" Ossi kysyy ja Lumi heti perään: "Onko siellä lämmintä?" Vastaan, että on lämmintä ja siinä samassa saankin jo sanoa, että perillä ollaan.

Taiteilen käteni pois ja jännitän, jos pistoletti vaikka liikkuukin. Huokaisen syvään Stinan todetessa oikean paikan löytyneen ja siementäessä lehmän. Olen niin huojentunut, että siirryn Karriikan vierelle halailemaan sitä, josta suivaantunut  normaalisti ei niin lempilehmäni yrittää potkaista minua jalkaan.

Sini kuvaa vielä puhdistusosion ja minä lotraan puhdistusalkoholia pitkin käsiäni. Vaihdan jokaiselle pyyhkäisylle uuden paperin, jotta en vaan ainakaan siinä tule mokanneeksi. Kuivaan hysteerisesti oljensulatusmukia ja selostan jotain typerää, ettei home ole hyväksi siittiöille.

Jatkamme näyttöä kahvipöydässä katseltuamme lehmät uutta jalostussuunnitelmaa varten. Ei minusta enää tunnu tentiltä, kun juttelun lomassa Stina kyselee tärkeitä seikkoja siemennykseen liittyen. Latelen ne kuin vettä vain, olenhan jo käynyt kurssin kahdesti ja itselleni tekemän lupauksen mukaisesti opetellut kaiken - vaikkakaan opettelu ei ollut vaikeaa myöskään kurssilla niin hyvien opettajien opettaessa ja täydellisten kurssikavereiden kanssa!

Jo seuraavana perjantaina - taiteiltuani videot hermostuneena Sinin tabletilta tietokoneelle, todettuani siemennykseni kestäneen ikuisuuden sijaan vajaan 2 minuuttia, ja lähetettyäni ne sähköpostilla tutkintotoimikunnalle - minulle soitetaan, että näyttöni on mennyt läpi. "Siemenen käsittely on sujuvaa ja asiallista, samoin siemennys ja puhdistus." Tuuletan villisti ja iloitsen etapista. Saan kuulla, että paperit tulevat vasta tammikuun lopulla, mutta minua on jo helpottanut tieto, että osaan!

Kuljen innoissani navetalla. Tiiraan lehmien häntiä ja häpyjä ja etsin merkkejä limasta, verestä ja muista merkeistä. Kirjoitan havaintojani ja tarkastan muiden tekemät havainnot. En melkein millään malta odottaa, että todella ja oikeasti pääsisin siementämään ja oppisin sitten lisää joka kerta. Lasken päiviä, jolloin Karriikalle ei pitäisi tulla uutta kiimaa, ja toivon kovasti sen tiinehtyneen. Kun aikanaan teemme tiineystarkastuksen, ja ultraäänilaitteen ruudussa näkyy itsesiementämäni vasikka, aion tuulettaa ja riemuita villisti. En melkein millään saata odottaa ensi syksyä, ja sitä, että omasiementämäni lehmät alkavat ehkä sitten poikia. Odotettavaa on tuplasti, sillä meillä on uusittu kaikki sonnivalinnat, ja odotukset ovat korkealla.

Odotellessani papereita ja merkatessani lehmien kiimoja muiden töiden ohessa ihmettelen, miten nurinkurisesti Faba pitää "omistaan" huolta. Kun olimme asiakkaita ja teetimme jalostussuunnitelmia, asiat tehtiin kuin vasemmalla kädellä ja minulle naureskellen, kun en ollut perillä, saati kiinnostunut käytettävien sonnien nimistä - vaikka osasin kertoa jalostustavoitteeni jo nuorena emäntänä 18 vuotta sitten - mutta nyt kyllä kiinnostaa, kun lakkasimme käyttämästä Faban seminologien palveluita. Mieheni vastaa puhelimeen, jossa seminologien esimies tahtoo tietää, miksi emme ole käyttäneet seminologia yli kuukauteen. Mieheni puhuu siemennyskurssistani, mutta ei ymmärrä sanoa, että olemme säästäneet kiimaisia lehmiä minun siemennettäväkseni. Että olisi siementämättömiä lehmiä heti käydä käsiksi kiimoihin, kunhan lupa heltiää. Enkä se saapuu jo ensi viikolla ja sitten minulla pitää kiirettä. Erityistarkkailulistassa on ainakin 10 nimeä, ja onhan minun tarkkaan syynättävä, ettei Karriikka uusi kiimaansa ylihuomenna.

*

Pienestä se on joskus kiinni ihmisen onni ja innostus. Pienistä sydämellisistä teoista on elämä rakennettu, rakkaudella omia töitään tekevät ja suurella ymmärtämyksellä ihmisiä kohtaavat ihmiset ovat tämän maailman onni ja pelastus. Huitin Holstein ( Alta Finland, HH Embryo Oy ) ja sen ihanat sydämelliset omistajat ja työntekijät, sekä kurssimme upea porukka pelastivat minun karjailoni pitkän sairasloman jälkeen,

Sydämen pohjasta kiitos.

Vedän ilmaa keuhkoihini ja hengitän rauhallisesti ulos. Poni kipittää vieressäni ja kävelen reippain askelin sen vieressä. Tunnen pakahtuvani rakkaudesta, kun ponin profiili piirtyy pihalampusta heijastuvassa valossa selvänä siinä vierelläni. Jo aikuiseksi kasvanut esikoiseni vie viimeisiä vesiä talliin, kun minä taluttelen ponit yksi, kaksi tai kolme kerrallaan karsinoihinsa. Kävelen jo reippain askelin, ja osaan arvostaa kävelykykyäni ihan eri tavalla. Vuosi sitten tarvitsin kyynärsauvat, eikä vielä kuukausi sittenkään tilanne ollut sen parempi. Polvessani on todettu nivelrikko, ja herra tohtorien mukaan vain keinonivelleikkaus pelastaisi liikuntakykyni.
Kävelen märällä hiekalla, ja 1-vuotiaat ponit kiirehtivät ympärilläni. Ravistan yhden narua vähän, ja sen vauhti hidastuu selvästi. Ohjaan varmana siitä, mitä teen, ponit karsinaan ja lähden hakemaan seuraavaa. Yhtäkkiä päälleni valahtaa lämmin, kaiken kattava tunne: olen kiitollinen!

Lapsena kirjoitin hevosten nimiä vihkot täyteen, keksin omia ja askartelin pahvilaatikoista talleja. Haaveilin omista lehmistä ja hevosista ja olin vihainen syntyperälleni, joka tuomitsi minut asumaan kirkonkylällä. Halusin sieltä kauas pois, pois katulampun loisteesta, joka loimotti huoneeseeni myös öisin. Halusin nähdä tähdet.

Tänään pilvisenä iltana tähtiä ei näy, mutta minun tähteni ovat minun kanssani ilta-askareilla. Kyyneleet kihoavat silmiini, kun ne minun tähteni alkavat purra rauhallisesti heinää ja asettuvat yöpuulle. Kävelen pimentyneessä illassa myös Hätäapukissalaan, kodittomien kissojen kotiin, jossa minua tervehtii ensimmäisenä muutaman kesyimmän kissan partio. Ne arvaavat selvästi, mitä niille tuon ja parveilevat jaloissani. Minun tähtiä, nämäkin rakkaat. <3

#kiitollisuus

Kassu ja esikoispoikani kesällä 2014 . Kuvasta lämmin kiitos Sinulle Tuuli Jääskeläinen.

Rakkaus säilyy.

Vanhan talon eräs huone vaikutti täydelliseltä kanalalta!!

Ensin minun oli kuitenkin vakuutettava mies suunnitelmani järkiperäisyydestä. Miehellä on voimakkaita tunteita vanhaa taloa kohtaan, sillä se on hänen syntymäkotinsa. Kuitenkin talo on sen verran huonossa kunnossa, ettei se ole ihmisasumukseksi sovelias, ja koskapa rakensimme uuden talon vuonna 2005, emme vanhaa taloa ole tarvinneet kuin varastona. Vanhan talon remontoiminen ihmisasumus- tai muuhun ihmiskäyttöön vaatisi lottovoiton ( miljoonan tai yli ), joten sen käyttö ihmisasumuksena ei ole todennäköinen.
Pienellä, mutta pitkällisellä suostuttelulla sain luvan vanhan talon huoneen muuttamiseksi kanalaksi.

Aloitin siis huoneen tyhjentämisen

Päätin käyttää vanhoja kaappeja hyödyksi ja asetin nurkkaan vanhan,

osin rikkinäisen matalanl lipaston ja korkean keittiönkaapin.

Näistä tulisi munintapesät.

Esikoispoikani Olli teki moottorisahalla munintapesiin aukot.

Kulmakaapista tuli ikkunan alle rehujen säilytyslaatikko.

Olli teki myös kanalaani hienot orret.

Ja kanala oli valmis. Vain kuivikkeet ja asukkaat puuttuivat!

Ystäväni Ellis oli jo luvannut, että saisin toisen ystäväni Liisan horniolaiset kanat ( jotka olivat olleet Elliksellä talvihoidossa ) heti, kun minulla olisi kanala. Samoin Ellis oli haudottanut munistaan horniolaisia tipuja, joista liikenisi minulle muutama kana ja kukko, kunhan ne vähän vielä kasvaisivat. Innokkaana laitoimme kanalaan kuivikkeet ja viestitin Ellikselle kanalan olevan valmis. Miltei samaan aikaan Ellis jo viestittikin olevansa jo kanoja kiinniottamassa ja pian hän ajaa hurautti autolla kanoineen meille.

Toimme kanoille myös ruoka-astiat ja ruuat, sekä vesiastian. Pian Liisan 5 kanaa jo tepasteli uudessa kodissaan.

Elliksen poika Oiva, joka on ollut hyvä kananhoitaja, oli itse ottanut kiinni suosikkikanansa Pikku-Oilin, joka ei ollut kiinniotosta moksiskaan, vaan kipusi orrelle moikkaamaan hoitajaansa.

Oili on kuoriutunut ja elänyt koko elämänsä lapsiperheissä ja on tottunut lapsiin!

Munintapesäkin sai pehkut.

Illan tullen kanaset kipusivat ylimmälle orrelle nukkumaan.

Ja seuraavana aamuna munintapesään ilmestyi kaksi ihanaa munaa.

Pesä vaikutti mielestäni liian valoisalta - kanala on aivan ihanan valoisa isojen ikkunoiden ansiosta! - joten laitoin osaan aukoista verhot.

Kanat tepastelevat 21,6 neliön kanalassaan, kaivelevat pehkupohjaa, nokkaisevat välillä jyvän sieltä, toisen täältä, kiipeävät orrelle ja lentää läpsyttelevät sieltä pois. Ne vaikuttavat uteliailta ja tyytyväisiltä ja voisin istua katselemassa niitä tuntitolkulla.
Kana ei ole aivoton, tyhmä olento, vaan mielenkiintoinen ja viisas, hyvin tarkan laumahierarkian laativa olento, joka ansaitsee hyvät olot. Luomusääntöjen mukaan kanoja voi olla 9 kpl neliöllä, joten tähän reilun 20 neliön kanalaan sopisi yhteensä 180 kanaa ( 20 x 9 = 180 kpl ). Tehotuotantosääntöjen mukaan vielä enemmän!! 

Minun kanaseni saavat kuitenkin elää väljemmin. Toivottavasti saan parveni kasvatettua 20-30 kanaan ja 2-3 kukkoon, jotta voin hyvin olla horniolaisen maatiaiskanakannan säilyttäjä ja poikastuottaja. Ulkotarha kanoille on suunnitteilla, mutta sillä ei ole vielä kiire, sillä säännöt estävät siipikarjan ulkoilun muualla kuin katetussa ulkotarhassa vielä jonkin aikaa. Kunhan parvi kasvaa, minulta liikenee munia myös myyntiin ( salmonellatestit tehdään! ), ja kanoihin voi tulla myös tutustumaan.

Kiitos Kirsti ihanasta kanakirjasta - suosittelen sitä kaikille kotikanoista kiinnostuneille. Sitä saa mm. AdLibris-nettikirjakaupasta.

Valokuva kirjan kannesta.

Ehkä tämä kirjan kuva lapsistani ja minusta nyt jo edesmenneen

kukko-Koivusen kanssa sai kanakuumeeni valloilleen?

Tai sitten se oli tämä kuva, jossa Elliksen kanssa jalkamerkitsemme erästä kanaa.

Karjakko siis vuodattaa tästä lähtien myös kanoista. Ainakin silloin tällöin. Ja ottaa tuolin allensa ja istuu kanalassa ihmettelemässä kanojen rauhallista, rauhoittavaa elämää. Kiitos.

Toisenlaista näkökulmaa tähän asiaan tarjoaa Nauta-lehden päätoimittaja Sanna Lohenoja, joka kirjoittaa Faban sivuilla kohdassa Kiikarissa ( http://www.faba.fi/faba/ajankohtaista/blogi/kiikarissa?2209_m=4322 ), ja hän ottaa näkökulmassaan huomioon sen, minkä jokainen nautatilallinen tietää: Nauta on vahva, monisatakiloinen laumaeläin, joka ei tunne tasa-arvon käsitettä. Sen olen minäkin saanut tuntea näinä vuosina: Kaksitoista vuotta sitten hieho Oikea päätti olla oikeassa laitumella, ja hyökkäsi päälleni lempeästä hiehonkäännytysyrityksestä huolimatta. Lensin tantereeseen ja minut runnoutumiselta pelasti vain lähistöllä ollut ruokintahäkki, jonne pääsin kiipeämään turvaan. Kohtaamiseni Eetvartti-sonnin kanssa on myös muistona vertaansa vailla, koen, että minut pelasti pahalta loukkaantumiselta tai jopa kuolemalta uskollinen ystäväni, Sulo-koira, joka sankaruudestaan myös palkittiin. Usein jalkani ja käteni ovat mustelmilla potkuista, puskemisista ja töytäisyistä, olkapääni on aika-ajoin niin kipeä, että en kättäni pysty käyttämään juuri lainkaan, mutta käyttäisinkö käsiäni tai jalkojani lehmieni silmittömään lyömiseen tai potkimiseen? Varsinaiselle väkivallalle eläinten kanssa ei ole syytä, kun tuntee niiden käyttäytymisen, osaa lukea eläintä ja tietää, miten se oppii.
Töissä olen myös 7 päivää viikossa, 339 päivää vuodessa ( sillä 26 vrk on lomaa, joista vain kolme saa olla pyhäpäiviä ). Onpa minulle sanottu lääkärissä olkapäätä valitellessani: "Tee yhdellä kädellä!" ja pienen, muutamia päiviä tai viikon kestävään flunssaan tai muuhun sairastumiseen ei edes viitsi lähteä kyselemään sairauslomaa. Työtuntejani päivässä en viitsi edes laskea. Toki välillä istuskelen laiskana tietokoneen tai television ääressä, saatanpa joskus ottaa päiväunetkin.

Vapaaehtoisena olen toiminut eläinsuojeluyhdistyksessä ja vapaaehtoisena eläinsuojeluneuvojana. Olen ottanut vastaan puheluita eläimistä huolestuneilta jo vuodesta 2006 alkaen. Puhelut ovat koskeneet useimmiten lemmikkieläimiä: koiria, kissoja ja erilaisia häkkieläimiä on virunut niitä hoitamaan kykenemättömillä, kuljeskellut vapaana teillä tietymättömillä tai niitä on selkeästi pahoinpidelty. Olen antanut jonkin verran neuvoja ja ohjeita ja suurimman osan tapauksista ohjannut eläinlääkäreille tarkistettavaksi. Missä on kohukirja ja paljastukset lemmikkieläinten pidosta?

Minua harmittaa niiden 64175 ( vuoden 2009 tieto ) maatilan, joista 19% on ollut lypsykarjatiloja ( muista eläintiloista en löytänyt prosentteja ), puolesta, että tästä asiasta tehdään tällaisia uutisointeja. Jos media kirjoittaisi "uutuuskirja VÄITTÄÄ" tai "kirjoittaja kertoo kokemuksistaan", painoarvo yleistykseen olisi ehkä vähäisempää. Nyt, kun tätä käsitellään "salattuna totuutena", jonain, joka "vihdoin on tullut julki", eikä yhden ihmisen yksittäisinä kokemuksina, joita värittää varmasti kirjoittajan vegaanisuus, aktivistitausta, aikaisempi korkeakoulututkinto ja ennakkokäsitys surkeasta eläintenpidosta, on harmistus ja paha mieli parhaansa eläimiä kohtaan yrittävänä, väsyneenä ja voimiensa ylärajoilla pankin orjana työskentelevänä maatilanemäntänä miltei ylitsepääsemätön.

Pääsen lypsyssä loppuun, mieheni jakaa rehut ja laittaa lypsykoneen pesuun. Menen vielä talliin, jossa oppisopimusopiskelijan hyvin siivoamissa karsinoissa sisälle otetut ponit pureskelevat rauhallisesti heiniään. Selvittelen hetken Tepan harjaa, kunnes se soljuu sormieni ja harjan lomasta kiiltävänä ja paksuna. Avaan Tarmo-oriin karsinan oven, menen sisään ja silitän sitä kaulasta. Juttelen sille, ja ihailen sen jäntevää ja elämäniloista olemusta. Muistelen vajaan vuoden takaista ensikohtaamistamme, kun Tarmo oli kaikkea muuta kuin tarmokas ja lihaksikas, voimiensa tunnossa oleva ori. Pahuudellako sellaisia kuntoutetaan? Tarmo puhaltaa lämpimän hengityksensä poskelleni, ja sanon sille "hieno poika".

Hiljaa laitan karsinan oven kiinni ja siirryn vielä navettaan. Ripottelen jo vieroitetuille vasikoille mysliä, jota ne tulevat mielellään syömään. Tarkistan juoma-automaatin maidon, huomenna välitykseen lähtevät sonnivasikat ja tarkastelen pian poikivaa Jeni-hiehoa. Juttelen sille, että sen pitäisi poikia pian, ettei vasikka kasvaisi liian suureksi ja aiheuttaisi ongelmia. Sivelen sen korvia ja kerron, ettei sillä ole hätää. Kaikki järjestyy kyllä.

Sisällä laitan saunan lämpenemään ja avaan tietokoneen. Laskupino odottaa, posti toi taas uusia. Melkein ahdistun, mutta vain melkein. Enemmän ahdistaa syytös, että kohtelisin eläimiäni huonosti. Rumasti. Negatiivisesti. Armahdin Armia, joka oli jo poikimisen jälkeen toisessa hyvässä näkyvässä kiimassa, en siemennyttänyt sitä vielä. Lypsäköön hetken ilman, että on raskaana. Ettei olisi aina tahdottomasti raskaana, raukka.

Luottaisitko ihmiseen, joka ei katso silmiin? Joka televisiohaastattelussa ei kertaakaan katso toimittajaan tai kameraan, katsojiin. Joka kertoo olevansa maatalouden ammattilainen, työskennelleensä maatalouden parissa, lukuisilla eläintiloilla ja kirjoittaneensa vihdoin totuuden, mutta ei osaa puhua asioista lähellekään ammattitermein. Joka selittelee, kiertelee ja kaartelee, mutta ei katso silmiin. Vihdoinkin totuus.

Miksi ihminen kuvittelee olevansa eläimelle niin tärkeä, että ihmisen seura olisi tuotantoeläimelle se tärkein? Tavoitteleeko broilerikanatipu sitä elämää, että lyhyen elämänsä aikana siellä istuisi joku sitä nokan alta rapsuttamassa? Olisiko lampaan onni, että sille pitäisi seuraa kauniita sanoja jutteleva ihminen sen sijaan, että se olisi sopivasti kuivitetussa karsinassa sopivassa lajitoveriseurassa syömässä sille sopivaa ruokaa? Nautako nauttisi elämästä enemmän, jos jättäisin tökkäämättä sitä otsaan kyynärpäälläni, ja se saisi kaataa minut toisen samanlaisen alle ja poljettavaksi?

Ammatinvalintakysymys, nauraa ystäväni puhelimessa. Onneksi en ole ammatiltani se, jonka täytyy tavoitella paikkaansa auringossa kokonaista elinkeinoa mustamaalaamalla. Onneksi tiedän paremmin. Näen enemmän. Joka päivä. 

Palaan muistoissani mummoni luo. "Minun rakas mummo", minä sanon. "Minä tiesin jo, kun olit pieni, mikä sinusta tulee." sanoo mummo. "Sinulla on aina ollut se sisu ja rakkaus." Olen maksanut laskut ja sujautan paljaat jalat kenkiin, mummon perintökenkiin. Vien koirat ulos ja istahdan rappuselle. Ilmassa tuoksuu kevät, ja pian vasikat pääsevät jaloittelutarhaan, sitten lehmät laitumelle. Lehmien tuoksu laitumella, paras tuoksu jonka tiedän. Ammatinvalintakysymys. Onneksi tämä on minun valintani.