sanoa muutaman sanasen kanoista. Olen rakastanut kanoja siitä asti, kun ensimmäiset tehokanat astelivat elämääni vuonna 1993. Rakensin pienen kanalan silloisen asuinpaikkani talliin, jossa ei asunut yhtään hevosta, mutta vuohia ja kaneja sitäkin enemmän. Kanat hain jostain tehokanalasta, en enää muista mistä, ja ne olivat poistokanoja, ruskeita tehotyttöjä, jotka munivat minulla vielä muutaman vuoden. Kukkoa näillä tehotytöillä ei ollut.
Kaipasin jotakin alkukantaisempaa, ja kun tehotytöt vähensivät munimistaan, ne pääsivät pilven reunalle kaakattamaan, ja ostin kiertävästä karja-autosta ( no joo-o, enää EN ostaisi!! ) sekarotuisia maatiaiskanoja, monenkirjavaa väkeä, muistaakseni viisi kanaa. Niille hankin kukoksi äitini opettajakaverilta Uuno-kukon, joka oli väritykseltään aapiskukkoa muistuttava ja joka piileskeli usean kukon laumassa orsien alla. Halusin pelastaa sen, katraan alimmaisen, ja kun toin sen kotiin, se levitti orrella siipensä ja oli siitä asti kanalan lempeä valtias.

Rakastuin kanoihin ja niiden selkeyteen jo tuolloin. Tai varmaankin oikeammin jo mummolassa pienenä tyttönä, jossa valkoiset tehokanat munivat valkoisia kuulaita munia tuhatmäärin, ja ukki kuljetti niitä kauppaan korkeita kennopinollisia.

Nykyisessä elämässäni minulla oli kerran ruskeita tehokanoja, kerran valkeita tehokanoja, ja pisimpään horniolaisia maatiaiskanoja, jotka hautoivat itse sekä haudoin koneella niiden poikasia. Vanha kanalani oli hankala ja pieni, jonka vuoksi luovuin kanoista - kokonaan, niin luulin - vuonna 2012 syksyllä.

Tänä keväänä ystäväni Kirsti Hassinen julkaisi kirjan "Omat kanat, omat munat - Pihakanalan perustaminen", ja kun sain tuon kirjan käsiini, kanakuumeeni suorastaan pomppasi järkyttäviin lukemiin. Luin kirjaa ja katselin kauniita kuvia, ja yhä selvemmin tunsin poltteen: minun on saatava kanoja. 

Kuitenkaan en halunnut laittaa kanoja vanhaan kanalaan. Mietin vaihtoehtoja. Erillinen kanalarakennus maksaisi ( liikaa ), mitään tyhjänpäiväistä ja huonoa en haluaisi alkaa laittaa. Aika pian suunnitelmani lamppu syttyi pääni päällä!! Tiedän täydellisen kanalan!!

Vanhan talon eräs huone vaikutti täydelliseltä kanalalta!!

Ensin minun oli kuitenkin vakuutettava mies suunnitelmani järkiperäisyydestä. Miehellä on voimakkaita tunteita vanhaa taloa kohtaan, sillä se on hänen syntymäkotinsa. Kuitenkin talo on sen verran huonossa kunnossa, ettei se ole ihmisasumukseksi sovelias, ja koskapa rakensimme uuden talon vuonna 2005, emme vanhaa taloa ole tarvinneet kuin varastona. Vanhan talon remontoiminen ihmisasumus- tai muuhun ihmiskäyttöön vaatisi lottovoiton ( miljoonan tai yli ), joten sen käyttö ihmisasumuksena ei ole todennäköinen.
Pienellä, mutta pitkällisellä suostuttelulla sain luvan vanhan talon huoneen muuttamiseksi kanalaksi.

Aloitin siis huoneen tyhjentämisen

Päätin käyttää vanhoja kaappeja hyödyksi ja asetin nurkkaan vanhan,

osin rikkinäisen matalanl lipaston ja korkean keittiönkaapin.

Näistä tulisi munintapesät.

Esikoispoikani Olli teki moottorisahalla munintapesiin aukot.

Kulmakaapista tuli ikkunan alle rehujen säilytyslaatikko.

Olli teki myös kanalaani hienot orret.

Ja kanala oli valmis. Vain kuivikkeet ja asukkaat puuttuivat!

Ystäväni Ellis oli jo luvannut, että saisin toisen ystäväni Liisan horniolaiset kanat ( jotka olivat olleet Elliksellä talvihoidossa ) heti, kun minulla olisi kanala. Samoin Ellis oli haudottanut munistaan horniolaisia tipuja, joista liikenisi minulle muutama kana ja kukko, kunhan ne vähän vielä kasvaisivat. Innokkaana laitoimme kanalaan kuivikkeet ja viestitin Ellikselle kanalan olevan valmis. Miltei samaan aikaan Ellis jo viestittikin olevansa jo kanoja kiinniottamassa ja pian hän ajaa hurautti autolla kanoineen meille.

Toimme kanoille myös ruoka-astiat ja ruuat, sekä vesiastian. Pian Liisan 5 kanaa jo tepasteli uudessa kodissaan.

 

Elliksen poika Oiva, joka on ollut hyvä kananhoitaja, oli itse ottanut kiinni suosikkikanansa Pikku-Oilin, joka ei ollut kiinniotosta moksiskaan, vaan kipusi orrelle moikkaamaan hoitajaansa.

Oili on kuoriutunut ja elänyt koko elämänsä lapsiperheissä ja on tottunut lapsiin!

Munintapesäkin sai pehkut.

Illan tullen kanaset kipusivat ylimmälle orrelle nukkumaan.

 

Ja seuraavana aamuna munintapesään ilmestyi kaksi ihanaa munaa.

Pesä vaikutti mielestäni liian valoisalta - kanala on aivan ihanan valoisa isojen ikkunoiden ansiosta! - joten laitoin osaan aukoista verhot.

Kanat tepastelevat 21,6 neliön kanalassaan, kaivelevat pehkupohjaa, nokkaisevat välillä jyvän sieltä, toisen täältä, kiipeävät orrelle ja lentää läpsyttelevät sieltä pois. Ne vaikuttavat uteliailta ja tyytyväisiltä ja voisin istua katselemassa niitä tuntitolkulla.
Kana ei ole aivoton, tyhmä olento, vaan mielenkiintoinen ja viisas, hyvin tarkan laumahierarkian laativa olento, joka ansaitsee hyvät olot. Luomusääntöjen mukaan kanoja voi olla 9 kpl neliöllä, joten tähän reilun 20 neliön kanalaan sopisi yhteensä 180 kanaa ( 20 x 9 = 180 kpl ). Tehotuotantosääntöjen mukaan vielä enemmän!! 

Minun kanaseni saavat kuitenkin elää väljemmin. Toivottavasti saan parveni kasvatettua 20-30 kanaan ja 2-3 kukkoon, jotta voin hyvin olla horniolaisen maatiaiskanakannan säilyttäjä ja poikastuottaja. Ulkotarha kanoille on suunnitteilla, mutta sillä ei ole vielä kiire, sillä säännöt estävät siipikarjan ulkoilun muualla kuin katetussa ulkotarhassa vielä jonkin aikaa. Kunhan parvi kasvaa, minulta liikenee munia myös myyntiin ( salmonellatestit tehdään! ), ja kanoihin voi tulla myös tutustumaan.

Kiitos Kirsti ihanasta kanakirjasta - suosittelen sitä kaikille kotikanoista kiinnostuneille. Sitä saa mm. AdLibris-nettikirjakaupasta.

Valokuva kirjan kannesta.

 

Ehkä tämä kirjan kuva lapsistani ja minusta nyt jo edesmenneen

kukko-Koivusen kanssa sai kanakuumeeni valloilleen?

Tai sitten se oli tämä kuva, jossa Elliksen kanssa jalkamerkitsemme erästä kanaa.

Karjakko siis vuodattaa tästä lähtien myös kanoista. Ainakin silloin tällöin. Ja ottaa tuolin allensa ja istuu kanalassa ihmettelemässä kanojen rauhallista, rauhoittavaa elämää. Kiitos.