kyyneleitä. Kosketan huultani kämmenselälläni ja tunnen kuinka se turpoaa. Lypsikkini Enniina huitaisi siihen hännällään, napakasti kuin ruoskalla, mutta minä jatkan sen utareen pyyhkimistä, ja kiinnitän lypsimet tekemättä numeroa. Ei se minua tiennyt huitaisevansa. Siirryn seuraavan ja sitä seuraavan lehmän luo, painan pääni lämpimään kylkeen, komennan Iitukkaa, joka nostelee jalkojaan ripeään tahtiin sitä pyyhkiessäni. Seuraavaksi se jo huitaisee kohti, ja ärähdän sille, jotta se asettuisi. Saan sen pyyhittyä ja annan sen rauhoittua hetken ennenkuin kiinnitän koneen. 
Käännyn vasikkakarsinaan päin ja iloitsen, kun nuorin vasikka on löytänyt juoma-automaatin tutille. Sen häntä heilahtelee rytmikkäästi ja se imee turpa tötteröllä hapanmaitoa. Ligeia ottaa spurtit pitkän kullankeltaisilla oljilla kuivitetun karsinan päästä päähän, ja hyppää Litra-nimisen vasikan yli mennessään. Sivelen Lissu-vasikan otsaa ja toivon vasikkavälitykseen vauhtia myös sen osalta. Se on hereford-risteytys, eikä siitä siksi koskaan kasva navettaamme lypsävää.

Äkkiä mieleeni muistuu tuoksumuisto mummolasta. Tummeli-purkki ikkunalla, johon navetan kosteus ja talven kylmyys ovat muodostaneet alhaalta ylös kipuavan, ylhäältä puolikuun muotoisen läpinäkymättömän jään. Punainen Tummeli-purkki, joka on vähän sotkeutunut reunoilta, valkoisessa rasvassa on sormien tökkimiä koloja. Rasvan tuoksu sekoittuu navetan makeaan, lantaiseen hajuun. Muistoissani mummo hymyillen hoitaa lehmiään, vasikoitaan ja kanojaan. Mummon asenteella, maatalousoppilaitoksen ja elämän opeilla minäkin tätä työtä teen, ja pyyhin lehmää lehmän perään, siirrän lypsimiä, tarkastan maidon laadun.

Pyyhin Äkriä, ja suuri kieli haparoi reidelleni. Se nuolee nuolemasta päästyään, ja ärtyneenä tökkään Arnikkia kyynärpäällä otsaan. Se peräytyy vain hetkiseksi, palatakseen takaisin, kyynärpäässäni värisee vielä kopsahduksesta. Hetken päästä Arnikin vaativa kieli on saanut jo otteen navettatakistani, ja tiedän kokemuksesta, että pian se kiskaisee minut nurin. Läpsäytän sitä kohti käsiäni ja komennan lehmän parteen. Kyllä minuakin saisi kyynärpäällä otsaan tökätä, jos nuolisin kaksivuotiaan kokoista ja uhkaisin tyrkätä sen nurin vaaranpaikkaan... Saisi kaikin mokomin.

Pyyhin kyyneleitä harmistuksesta ja lypsän lehmiäni. Ettäkö näitä pahoinpitelisin, negatiivisesti hoitelisin. Rakkaimpiani, työtovereitani, leipäni ja maitoni antajia. Pieksinkö sonnin, joka minua kohti hyökkäsi ja olisi varmasti minut tappanut, jos koira ei olisi tullut väliin? Raivosinko hieholle, joka ymmärtämättömyyksissään potki jokaista, joka läheltä kulki? Vai kosketinko lantakolalla kaukaa itselleni turvallisesta paikasta hellästi, kertoen pikkuhiljaa hieholle, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka joka paikkaa kosketaan, jos ihminen on lähellä ja heiluttaa lantakolaa? Pääsen juuri tuon Ilke-hiehon kohdalle, ja se valuu jo maitoa. Istun luottavaisesti "häntäjakkaralleni" hiehon viereen ja alan pyyhkiä sitä. Ilke on oppinut lypsyyn positiivisen vahvistamisen avulla, pikkuhiljaa se oppi, että ihminen on ystävä, ja kun se poiki ja joutui lypsettäväksi, se osasi jo luottaa. Se tietää, että lypsy helpottaa painetta sen täysissä utareissa ja näen, kuinka se oikein nauttii.

Pääsen lypsyssä loppuun, mieheni jakaa rehut ja laittaa lypsykoneen pesuun. Menen vielä talliin, jossa oppisopimusopiskelijan hyvin siivoamissa karsinoissa sisälle otetut ponit pureskelevat rauhallisesti heiniään. Selvittelen hetken Tepan harjaa, kunnes se soljuu sormieni ja harjan lomasta kiiltävänä ja paksuna. Avaan Tarmo-oriin karsinan oven, menen sisään ja silitän sitä kaulasta. Juttelen sille, ja ihailen sen jäntevää ja elämäniloista olemusta. Muistelen vajaan vuoden takaista ensikohtaamistamme, kun Tarmo oli kaikkea muuta kuin tarmokas ja lihaksikas, voimiensa tunnossa oleva ori. Pahuudellako sellaisia kuntoutetaan? Tarmo puhaltaa lämpimän hengityksensä poskelleni, ja sanon sille "hieno poika".

Hiljaa laitan karsinan oven kiinni ja siirryn vielä navettaan. Ripottelen jo vieroitetuille vasikoille mysliä, jota ne tulevat mielellään syömään. Tarkistan juoma-automaatin maidon, huomenna välitykseen lähtevät sonnivasikat ja tarkastelen pian poikivaa Jeni-hiehoa. Juttelen sille, että sen pitäisi poikia pian, ettei vasikka kasvaisi liian suureksi ja aiheuttaisi ongelmia. Sivelen sen korvia ja kerron, ettei sillä ole hätää. Kaikki järjestyy kyllä.

Sisällä laitan saunan lämpenemään ja avaan tietokoneen. Laskupino odottaa, posti toi taas uusia. Melkein ahdistun, mutta vain melkein. Enemmän ahdistaa syytös, että kohtelisin eläimiäni huonosti. Rumasti. Negatiivisesti. Armahdin Armia, joka oli jo poikimisen jälkeen toisessa hyvässä näkyvässä kiimassa, en siemennyttänyt sitä vielä. Lypsäköön hetken ilman, että on raskaana. Ettei olisi aina tahdottomasti raskaana, raukka.

Luottaisitko ihmiseen, joka ei katso silmiin? Joka televisiohaastattelussa ei kertaakaan katso toimittajaan tai kameraan, katsojiin. Joka kertoo olevansa maatalouden ammattilainen, työskennelleensä maatalouden parissa, lukuisilla eläintiloilla ja kirjoittaneensa vihdoin totuuden, mutta ei osaa puhua asioista lähellekään ammattitermein. Joka selittelee, kiertelee ja kaartelee, mutta ei katso silmiin. Vihdoinkin totuus.

Miksi ihminen kuvittelee olevansa eläimelle niin tärkeä, että ihmisen seura olisi tuotantoeläimelle se tärkein? Tavoitteleeko broilerikanatipu sitä elämää, että lyhyen elämänsä aikana siellä istuisi joku sitä nokan alta rapsuttamassa? Olisiko lampaan onni, että sille pitäisi seuraa kauniita sanoja jutteleva ihminen sen sijaan, että se olisi sopivasti kuivitetussa karsinassa sopivassa lajitoveriseurassa syömässä sille sopivaa ruokaa? Nautako nauttisi elämästä enemmän, jos jättäisin tökkäämättä sitä otsaan kyynärpäälläni, ja se saisi kaataa minut toisen samanlaisen alle ja poljettavaksi?

Ammatinvalintakysymys, nauraa ystäväni puhelimessa. Onneksi en ole ammatiltani se, jonka täytyy tavoitella paikkaansa auringossa kokonaista elinkeinoa mustamaalaamalla. Onneksi tiedän paremmin. Näen enemmän. Joka päivä. 

Palaan muistoissani mummoni luo. "Minun rakas mummo", minä sanon. "Minä tiesin jo, kun olit pieni, mikä sinusta tulee." sanoo mummo. "Sinulla on aina ollut se sisu ja rakkaus." Olen maksanut laskut ja sujautan paljaat jalat kenkiin, mummon perintökenkiin. Vien koirat ulos ja istahdan rappuselle. Ilmassa tuoksuu kevät, ja pian vasikat pääsevät jaloittelutarhaan, sitten lehmät laitumelle. Lehmien tuoksu laitumella, paras tuoksu jonka tiedän. Ammatinvalintakysymys. Onneksi tämä on minun valintani.